Morning of disappointment

Kello soi 6.00, hieman liian myöhään, mutta en halunnut herätä aikaisemmin. 6.45 hyppään tupaten täyteen ahdattuun bussiin ja suuntana Helsinki. Olin menossa tapaamaan hoitajaani, jolle olin varannut kriisi ajan kaksi viikkoa sitten (kyllä kriisiaikaakaan ei saanut aikaisemmin).


Kidun bussissa, minua oksettaa ja kuolen sisältä päin. Olen kuitenkin onnellinen tulevasta ajastani. Tarvitsen apua ja nyt sitä saan. Saavun paikalle 7.50. Kymmenen minuuttia aikaa. Harkitsen polttavani tupakan mutten sitä tee, säästelen käynnin jälkeen. Silloin tarvitsen sauhut, tiedän sen.


Kello saapuu 7.59 ja hoitajani saapuu paikalle katsoen minua kummaksuen. Silloin tiesin, että kaikki ei ole oikein. Kuulemma se en ole minä joka hänelle on nyt tulossa. Petyn, hämmennyn, en tiedä miten näin on päässyt käymään - ehkä minä olen mokannut? Mutta ei, kanslia johon olin soittanut ei ollut varannut mitään aikaa minulle. Miten näin voi olla? Minun pitäisi kai olla vihainen.


Sovin uuden ajan viikon päähän. Minua vain mietityttää kestänkö sitä aikaa? Mitä jos teen itselle jotain? Ahdistaa kauhean paljon. Ehdin kuitenkin puhua hetken hoitajani kanssa ha hän ehti ehdottamaan intensiivisempää hoitoa/osastoa. En tiedä kummasta hän puhui, syömishäiriöosastosta vaiko psykiatrisesta osastosta. Kumpikin olisi paikallaan. Tarvitsen paikan, josta saan apua ja jossa voin hengittää.


Nyt istun taas picnicissä hörppien jättimäistä teetä. Se on hyvää ja lämmintä. Taidan jäädä tähän vielä hetkeksi. Haluan olla rauhassa.

Is suicide a new opportunity for happier life?

Mun elämältä on kadonnut pohja. Mä en tiedä oikein mitä tuntea enää. Tunnen vain tuskaa ja kipua. Eilen oli hetken aikaa hieman hyvä olla, söin bentsoja ja join. Olin hetken sekaisin ja sitten nukahdin. Hetken aikaa millään ei ollut mitään väliä. Ei edes itselläni. Olisin voinut tappaa itseni. Sitä mä mietin. Mutta en tehnyt sitä. Olin saamaton. En keksinyt miten sen olisin tehnyt.

Heräsin aamulla takaisin tähän kivuliaaseen maailmaan. Olin taas selvä. Ei pienintäkään tietoa eilesen päihtyneestä olotilasta. Kaikki sattui taas ihan yhtä kamalan paljon. Haen lohtua terästä ja tupakasta taas pitkästä aikaa. Ei ne helpota. Teen silti niin. Myönnän, että tupakka rauhoittaa hermoja hieman, mutta eipä sitten paljon muuta. Ei se vie tätä kipua pois. Ei se vie tätä kuoleman halua pois.

Minulla olisi alkamassa huomenna rästituntien korvaus viikko sairaanhoitajan vastaanotolla. Miten minä sinne menen. Miten ihmeessä mä saan itsestäni taas iloisen? Miten mä voin luottaa itseeni etten varasta sieltä lääkkeitä ja vain tapa itseäni? Tavallaan haluisin kertoa tilanteestani siellä, mutta en halua, että mua vahditaan. Haluan voida ottaa sieltä lääkkeitä tarvittaessa. Okei, oon mä niin nössö ettenhän mä kehtais, en vaikka kuolisin sen seurauksena. Tahdon olla luotettava.

Ainiin, enhän mä oo syönyt hetkeen taas. Pari päivää olen vähentänyt ruokiani, ei tee mieli. Nyt olen viimeksi syönyt eilen lounaan. Mutta kato ei huolta, sainpa kaloreita alkoholista. Kaikki siis hyvin. Vaikka ei sillä, oonhan mä laihtunut. Mutta en mä voi sille mitään, että ei mun kiinnostus riittä syömiseen ja sitä paitsi ruoka oksettaa mua.