Sinua kaivaten

Tästä ei tule pitkä teksti, koska en pysty kirjoittamaan. Harkitsin pitkään, että kuuluuko minun kirjoittaa asiasta tänne alkuunkaan, mutta päätin sitten kirjoittaa.

Elämäni helvetti alkoi viikko sitten tiistaina kun äiti soitti minulle osastolle. "Iskä on joutunut sairaalaan." Hänellä oli aivoverenvuotoa. Kävin tapaamassa häntä samaisena iltana ja näky oli karmaiseva. Siinä pedissä ei enää ollut enää se ihminen kenet tunnen. Sain seurakseni sekavia puheita ja vastauksia. En voinut kuin itkeä. Lääkäri tuli kertomaan minulle, että vuotoa ei voida leikata, mutta kuntoutus aloitetaan huomenna. Kysymyksiä pyöri mielessäni, mutta en saanut yhtäkään kysyttyä. Ok, iskä joutuu vuodeosastolle pitkäksi aikaa. Sitä mietin.

Seuraavana päivänä kunto meni vain alaspäin ja tämä jatkui eiliseen asti. Tiesimme, että iskä ei selviä. Lopulta saimme eilen soiton, että voimme alkaa järjestelemään hautajaisia. Iskää ei enää ole.

Käyn suurta myllerrystä läpi. Osin olen järkevä ja järjenääni muille kun asioista ymmärrän jotain, mutta osin olen surun murtama. En kykene näyttämään suruani muille, mutta se on minussa ja syvällä. Tahtoisin vain huutaa päin maailmaa sen epäreiluudesta, mutta en sitä tee. Käyn suruni läpi yksin. Nyt täytyy vain opetella elämään uudenlaista elämää. Yksi tukiverkoistani on poissa, joten pitää varoa entistä paremmin ettei tipu.

Päiväosasto

Nyt sitten viimein päiväosasto postaus. Elikkä sielä ollaan nyt sitten oltu ensimmäinen viikko. Hurjan nopeasti mennyt aika ! Minusta kuitenkin tuntuu aivan kuin olisin sielä ihan väärässä paikassa. Muut ovat niin pieniä ja minä en. Mutta no, nyt olen sielä ja se pitää sietää. Onneksi ihmiset ovat sielä kuitenkin tosi mukavia ja ihania :) Jee, päivähoitolaiset ;)

Tiedän monia askarruttavan millaista on konkreettisesti olla päiväosastolla, joten minäpä kerron. Eli osastolla ollaan viitenä päivänä viikossa, maanantaista perjantaihin. Maanantai ja keskiviikko ovat ns. päivällispäiviä eli paikan päällä syödään myös päivällinen. Muina päivinä ruokailuja on neljä, aamupala, välipala, lounas ja taas välipala. Jokaiseen ruokailuun on aikaa puoli tuntia ja tämän jälkeen puolen tunnin lepo eli ollaan rauhassa yhteisessä oleskelutilassa.

Kaikki syövät sielä poikeuksetta perusruokavaliota, joka annostellaan itse malliannoksen mukaan ja tätä tietenkin hoitajat vahtivat. Lähes joka ruokailulla korviimme kantautuvat sanat : " Ota vielä vähän.".

Esimerkkinä voinen kertoa vaikka millainen aamupalamme on. Siihen kuuluu lautasellinen puuroa (täysi lautanen), hedelmä/mehukeitto/mehu, maitotuote ja yksi siivu leipää kera margariinin. Sillä rekkamies annoksella aloitetaan päivä. Lisäksi viikkoon mahtuu myös kaksi "sämpyläpäivää" eli kaikkien on otettava sämpylä puuron tai myslin sijasta. Meitä haastetaan.

Tämän lisäksi päivissämme on erillaisia ryhmiä. On fysioterapeutin rentoutus ja venyttely ryhmää, yhteisiä ryhmäkeskusteluhetkiä, psykoedukaatioita ja ruuanvalmistus ryhmä. Välillä päivät ovat kuolettavan tylsiä ohjelmaltaan, mutta välillä tapahtuu sitten enemmän. Pakko kuitenkin sanoa, että tylsyys kaikkoaa sillä hetkellä kun alkaa tutustumaan muihin. Mekin olemme alkaneet höpöttelemään, nauramaan ja pitämään yhteisiä tinder hetkiä :D Kuitenkaan kun ulos ei saa mennä niin nämä ovat oikein viihdyttävää ajantappoa.

Tässä ehkä tärkeimmät tylsästi kerrottuna :D Kysykää ihmeessä jos mieltä jää askarruttamaan vielä jokin niin pyrin vastaamaan! 

Älä tartu mun siipiini, anna mun mennä

Minun on pitänyt kirjoittaa päiväosasto postaus nyt parin päivän ajan kun olen ollut sielä. Tämä postaus ei kuitenkaan koske sitä. Kyseinen postaus tulee myöhemmin. Ja nyt kyseessä on ehkä aihe mistä minun ei pitäisi kirjoittaa, mutta haluan purkaa tapahtunutta jollain tapaa.

Minua alkoi ahdistamaan eilen osastolla. Pyysin opamoxin ja rauhoituin hieman. Tunne oli kuitenkin erillainen, minun oli sietämätöntä olla. Tiesin, että en selviydy tästä selvinpäin. Kotiin päästyäni kävin normaalisti apteekissa ja ostamassa sukkia samalla kaartaen alkon kautta. Valkoviinipullo tarttui matkaani. Ajattelin lasillisen rauhoittavan hermojani.

Kotiin tultuani olin kuin normaalit ihmiset, söin ja aloin katsomaan tv:tä. Silti sietämätön ahdistus vain jatkui eikä jättänyt minua rauhaan. Rintaani kylmäsi. Päätin korkata valkoviinin ja sillä samalla hetkellä kun kaadoin sitä lasiini niin tiesin ettei minun paikkani ole täälä. Hörpin nopeasti ensimmäisen lasini ja kävelin tyynesti opamoxieni luo. Kaadoin kasan käteeni. " Yksi, kaksi, kolme, neljä... kaksikymmentä." Seuraava lasi ja word auki, jotta voin kirjoittaa hyvästit.

Tahdoin pois. Toisaalta tiesin, että en saa tapettua itseäni opamoxeilla, mutta toivoin syvästi, että alkoholin kanssa ne lamaisivat hengitykseni. En kuitenkaan tiedä mitä kävi. Soitin entiselle poikaystävälleni. Rukoilin häntä tulemaan luokseni. Hän ei tullut, mutta hän soitti myrkytyskeskukseen ja sitten takaisin minulle. Kuulemma minun on saatava lääkehiiltä ja mentävä päivystykseen. Hän olisi soittanut minulle ambulanssin jos en olisi mennyt. Ystäväni heitti minut sinne ja tässä vaiheessa muistoni alkavat olla todella sumuisia.

Minut otettiin sisään, laitettiin tippa, otettiin ekg + muut labrat ja juotettiin lääkehiili (en oikeastaan muista näitä tapahtuneeksi). Nukuin yön ja aamulla lääkäri tuli toteamaan, että kaikki hyvin. Sain lähteä kotiin. Ei jatkotoimenpiteitä. Olen hengissä ja se kaduttaa minua. Olisi ollut helppo lähteä, mutta siipiini tartuttiin.
  

" Kaikkien matkan ei kuulu olla niin pitkä kuin toisten. Mun tie tuli nyt päätökseen. En sietänyt ahdistusta. Tahdoin vain pois. Se on itsekästä ja pelkurimaista, mutta mä harkitsin tätä kyllä. Koin, että tää oli vaihtoehdoista paras. Mun on nyt parempi olla. "

Uuden elämän edessä

Elämäni kokee monia myllerryksiä tällä hetkellä. En millään haluaisi myöntää ääneen, mutta olen nyt virallisesti eronnut. Olen miljoonana pirstaleena. En tiedä olenko tehnyt elämäni suurimman virheen vai onko se vain pelottavaa, koska kyseessä on ensimmäinen eroni. Olin tottunut arkeeni ja siihen etten ole yksin. Nyt seinät huutaa tyhjyyttään ja kaatuu päälleni niin etten saa henkeä. Haluaisin olla muuaalla ja keksinkin mitä suurempia tekosyitä lähteä pois kotoa. Tunnen kuitenkin suurta syyllisyyttä, että samalla jätän kissani. Tämä ei ole oikein sitäkään kohtaan ja se kyllä osoittaakin sen ettei voi hyvin, mutta voimavarani ovat kuluneet loppuun ja niistä ei enää riitä kissalleni.

Mutta ehkä ero on jonkin uuden alku? Ehkä minun oli tarkoitus jäädä vielä hetkeksi eteläsuomeen. Näin ainakin hoitoni jatkuisi. En vain tiedä enää mitä hoitaa. En nää motivaatiota elämälläni. En jaksa enää elää, olen vain tyhjänä kuorena. Ruoka tuntuu maailman vastenmielisimmältä asialta. Yritän syödä, mutta tuntuu kuin kaikki tulisi vain ylös. En oikeastaan välitä enää kaloreistakaan. Ihan sama mitä syön. Ei sillä ole merkitystä.

Maanantaina elämääni sotkeutuu myös päiväosasto klo 10.00. Saan opetella kahden viikon ajan miten syödä taas ihmisiksi. En ymmärrä miten pystyn siihen. Miten saan ruokaa kurkusta alas. Olen myös ihmisten ympäröimänä koko päivän. Joudun olemaan sosiaalinen vaikka kaikki puolustuskeinoni huutavat piiloutumaan. "Älkää katsoko kun kidun." Tahdon itkeä. Tahdon, että joku lohduttaa ja paijaa. Tahdon hukata kaikki tunteeni. Tahdon pikakelata elämäni pois. En jaksa enää.

Poistettu postaus

Sain muutamia närkästyneitä kommentteja viime postauksestani. Päätin siis poistaa sen, koska sitä ei ymmärretty haluamallani tavalla. Haluan kuitenkin sanoa sen, että yritin sillä postauksella näyttää miten anorektikko voi toimia. Millaista konkreettisesti on elää kituen ja mihin se johtaa. Se johtaa esimerkiksi huonoihin ruokavalintoihin. Näittehän itsekkin kaiken sen olevan täyttä paskaa ja ravintoarvoiltaan nolla. Kuka haluaa syödä niin? Ei varmasti kukaan. Tiivistettynä siis halusin vain näyttää millaista huijausta koko anorektikon arki on. Itsensä huijaamista ruualla. Kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin alkaa tuhoamaan itseään laihduttamalla. Itse tein sen virheen kerran ja yhä olen siinä kierteessä ja haluan siitä pois ! Olen siis täysin tietoinen, että minulla menee nyt huonosti, mutta osaan kuitenkin pyytää apua. Olen menossa päiväosastolle.

Kiitän ja kuittaan.

Itsetuhoisuuden monet kasvot

Olen kirjoittanut itsetuhoisuudesta aikaisemminkin, mutta aihe on minulle niin ajankohtainen tällä hetkellä, että kirjoitan siitä taas.

Kun ihmisiltä kysytään itsetuhoisuudesta tulee luultavasti suurimmalle osalle ensimmäisenä mieleen viiltely. Tottahan se on. Viiltely on yksi näkyvimmistä itsetuhoisuuden keinoista ja jollain tapaa myös tabu. "Kukaan ei rakastu tyttöön, jolla on arpia." Paljon kohtaa myös ennakkoluuloja siitä, että viilteliät ovat huomiohuoria. Olen vahvasti eri mieltä. Ei kukaan oikeasti syyttä suotta viillä itselleen haavoja. Sehän sattuu. Miksi kukaan ihan vaan huvikseen satuttaa itseään? Ihmisen ei pitäisi pystyä siihen. Kunnes tapahtuu jotain mullistavaa mikä menee ihmisen itsesuojelun edelle,
esimerkiksi ahdistus.

Mutta sitten itsetuhoisuuden vaietumpi puoli. Mitä muuta on kuin viiltely? Esimerkiksi joku saattaa polttaa itseään, juoda holtittomasti, käyttää lääkkeitä väärin, pahoinpidellä itseään (hakata, kuristaa, nipistellä, raapia) ja kyllä, myös syömättömyys on itsetuhoisuutta. Iso osa edellämainituista keinoista ei jätä mitään pysyvää jälkeä, joten nehän eivät ole niin pahoja keinoja. Kyllä mustelmat katoavat. Ihmisten on helppo "unohtaa" asia kun siitä ei jää pysyviä merkkejä. Miten joku voi oikeasti olla niin ääliö kun luulee niin?! Miten itsensä kaltoinkohtelu voi olla ikinä ihan ok?

Otetaanpa toinen lähestymiskanta asiaan. Kuvitelkaa, että joku tekisi jotain näistä asioista jollekkin toiselle. Onko ihan ok, että joku hakkaa toisen sääreen mustelmia? Eipä taida olla. Siitä saa pahoinpitelysyytteen. Miksi tämä olisi siis hyväksyttävää kun sitä tekee itselle? Ilmeisesti perustelu on se, että jokainen saa tehdä itselleen mitä vaan. Tällähän minäkin perustelen itsetuhoisuuttani. Minun kroppani, ei se sinuun satu.

Olen käyttänyt itse suurinta osaa yllämainituista itsetuhoisuuden keinoista. En ole vielä löytänyt sitä todellista syytä miksi teen tätä. Kyllä, puran ahdistustani, mutta miksi näin. En todella tiedä. Näen kyllä sen todellisuuden ettei tämä ole oikein, mutta se ei muuta käyttäytymistäni. Jokaisella on omat syynsä toimia itselle haitallisella tavalla, mutta sille pitäisi pistää piste. Niin minun kuin kaikkien muidenkin. Mutta pyydän, että älkää pelätkö tai tuomitko meitä. Tämä on ongelma, johon tarvitsemme apua.