Tzöp tzöp

Logo Quiz 8 on kamalan piinaava peli! *hermoromahdus*
Nimimerkillä liian monta tuntia jo pelannut.

Järkevää, I know.

Move that ass

Kävin tänään mielenkiintoisen keskustelun poikaystäväni kanssa liikkumisesta. Meillä on tänään laiskis päivä ja mitään tekemistä ei sinäänsä ole suunniteltu. Olemme siis kotona koko päivän. Ihana ajatus sinäänsä kerrankin vain olla, mutta tunnen syyllisyyttä! Tunnen syyllisyyttä siitä etten liiku! Minä, jolla ei pakkoliikuntaa edes ole. Minä lihoan jos en liikukkaan mihinkään. En meinaa edes mitään lenkkiä vaan yksistään jotain kauppaan kävelyä.

Onko normaalia olla liikkumatta jokin päivä? Vaikuttaako se painoon? Miksi ahdistun tästä?! Pakko juosta, pakko mennä, pakko tehdä jotain, pakko siivota..JOTAIN !

Olenko olemassa jos tunnen kipua?

Olen jollain tasolla ihan lamaantunut. Syömishäiriön osalta tilanne on suhteellisen vakaa, vaikka toivon ja rukoilen laihtumista, mutten tee sen eteen mitään. Tunteet sen sijaan aiheuttavat hämmennystä ja kipeitä kyyneliä.

Olen maininnut täälä ennenkin siitä, että olen hieman kahden miehen loukussa. Rakastan poikaystävääni, mutta tunnen vetovoimaa toiseen. Haluan heidät kummatkin. Olen päättänyt tietenkin pysyä poikaystäväni kanssa, siitä ei ole epäilystäkään. Silti minut repii riekaleiksi se tieto ettei kyseinen henkilö josta olen kiinnostunut pidä minusta muuta kuin ystävänä. Sitähän hän minulle todella onkin, hyvä ystävä, mutta pelkään, että ei pian edes sitä.

Nämä on niitä hetkiä kun kaipaan surullisesti anoreksiaa ja tunnekuolemaa elämääni. Jos ainoat tunteet suuntautuvat vain ruokaan ja itseen niin silloin on helpompi. Ei tarvitsisi särkeä sydämmiä. Se olisi helppo ratkaisu, mutta onko se sen arvoista? Oliko se elämä muka niin helppoa silloin joskus kun ei tuntenut mitään? Ei. Ehkei helppoon elämään ole mitään tiettyä reseptiä. Elämä on välillä vaikeaa, mutta on hyviäkin hetkiä ja ilmeisesti niiden takia ihmiset jaksavat jatkaa eteenpäin. Jaksaisinpa minäkin.

Hyi minä, hyi..

Olen syönyt tänään paljon. Paljon ruokaa, paljon jälkkäreitä, karkkeja ja suklaata. Oksettaa oma olemukseni. Mä haluan laihtua!!

Epäreilu elämä

Miksi muut saavat olla syömättä tai syödä vain salaattia laihduttaen? Miksi minä joudun vetämään rasvaa tihkuvan fish and chips aterian? Aterian jonka jokaisen palan jälkeen tahdon vain oksentaa sen möykyn ulos, pois minusta. Tunnen kuinka housuni alkavat kiristää ja mahani paisua kera koko muun kropan. Käteni tärisevät yhä enemmän jokaisen palan jälkeen, mutta kukaan ei huomaa. Miksi minun pitäisi kärsiä? Miksen saa olla kuin muut? Miksi minun pitää olla aina vain se "anorektikko" ?

Päätin, että olen nyt terve. En jaksa tätä enää. Tämä leikki kävi liian todeksi. Linnea on kuollut.

Kuvapläjäys ja mielen hirmumyrsky

Olen vahva ihminen muiden seurassa. Muut ihmiset tekevät minusta vahvan kuin kivimuuri. Minä olen sairauden yläpuolella kun minua tuetaan. Kuitenkin kun olen yksin olen hauras kuin höyhen. Lennän omien ajatusteni mukana ilman mitään omaa tahtoa. Kun olen yksin ja voin päättää ruokailuistani ja päätös on etten syö.

Olen nyt käymässä vanhempieni luona, jotka ovat töissä ja minä olen aamut ja päivät yksin. Minun pitää siis huolehtia ruokailuistani YKSIN. Minun oletetaan siihen pystyvän. Minun pitäisi siihen pystyä. Minun kuuluisi syödä aamupala ja lounas omalla vastuullani. Mitä kuitenkin olen syönyt tänään? Jugurtin. Olisin ottanut viilin, mutta sitä ei ollut. Se on vähän, mutta morkkaan itseäni, että miksen syönytkään omenaa. Se olisi ollut kevyempi. Joudun kuitenkin syömään illalla vaikka ja mitä. Tahtoisin vain kuihtua pois ja nämä ajatukset ovat liian väärin.

Mutta olen luvannut, että tällä reissulla en viiltele. Sitä minä en tee !! En varmasti ! Sen suhteen pysyn lujana ja aion selvitä voittajana edes yhdestä haasteesta.

Ja sitten loppukevennyksesi muutamia kuvia viime viikoilta:

Ilta herkkuija

Vapianon ihana ihana pesto pasta <3

Heureka !!

Kotiteollisuuden ilmaiskeikka

Ja samojen heebojen nimmarit

Minä hyihyi

Uusi sormus jalokivimessuilta

Misery loves company and it's looking for me

Mä roikun kuin epätoivoinen lapsi onnellisuudessani kiinni. Tahdon näyttää onnelliselta ja terveeltä. Haluan vaikken sitä olisi. Totuus kuitenkin on, että välillä maailma romahtaa. Olen joskus, ja useinmiten jo aidosti, onnellinen, mutta sitten tulee näitä hetkiä kun kurjuus etsii minut käsiinsä. Se kietoo sormensa hiljalleen kaulani ympärille ja hiljalleen kuristaa minut epätoivollaan. Se saa minut rukoilemaan kuolemaa ja kyyneleet valumaan.

Tällä hetkellä ympärilläni on paljon anoreksiaa. Paljon ystäviä / tuttuja joilla on anoreksia, paljon blogeja joissa on anoreksiaa. Yleensä olen valinnut luettavaksi vain ne blogit joissa on paranemismyönteisyyttä, mutta mitä niissä käy? Niitä kirjoittavat ihmiset romahtaa. He alkavat saada taas anoreksitia ajatuksia ja hiljalleen se mörkö vetää heidät laihduttamisen tielle. Samalla kun anoreksia hukuttaa ympärilläni olevat ihmiset niin minä syön ja esitän onnellista.

Miksi minulla ei ole oikeutta romahtaa? Miksi muut saavat romahtaa ja laihtua taas. Kitua kuoleman rajamailla josta heidät taas pelastetaan. Kenties uudella osastohoidolla kenties jollain muulla. Miksi minun pitää selvitä yhdellä ainoalla kerralla? Mitä jos oikeasti en jaksa aina tsempata? Tahtoisin levätä edes hetken vielä tai viedä tämän tuskan kokonaan pois. Itseni pois. Tiedän jopa miten tekisin sen. Tietäisin ihan tarkkaan ja voisin tehdä sen vaikka tällä sekunnilla jos haluaisin. Ja minä haluan, mutta en sitä tee. En voisi tehdä sitä läheisilleni.

Siispä päädyn pitämään tänäkin iltana seuraa masennukselle, surkeudelle ja ahdistukselle. Itken itseni uneen ja ehkä huomenna jaksan taas pistää feikkihymyni päälle.

Elän niin kuin eilistä ei olis

" Tääl eletään vaan kerran
ja aattelin elää nyt sen verran,
kun haluun enkä herran pelossa
koittaa vaan sinnitellä elossa.

Nousuu ja laskuu,
mieluummin ylilyöntei ku tasapaksuu.
Haluun kokee kaiken mitä olemassa on " 

(Spekti - Teen mitä haluun)

Mä olen tajunnut, että mun ei kannata alkaa murehtimaan menneisyyttä. Tahdon tehdä tyhmyyksiä ja kaikkea mukavaa. Tahdon vetää hirveät kännit ja kuolla seuraavana aamuna vain sen takia että yhden illan oli hauskaa. Kuka sitä murehtii enää jälkikäteen. Tahdon myös syödä oman mieleni mukaan ja huom. OMAN, en Linnean.

Olin tänään vapaa-ajan ryhmässä, josta postaan huomenna paremmin, mutta aion silti kertoa siitä jotain. Koin sielä nimittäin kauhun ja ylpeyden hetkiä. Minähän nykyisin syön useasti jäätelöä välipalaksi ja/tai jälkiruuaksi. Se siis ei ole mikään ihmeellinen asia. Syön suklaisia jäätelöitä, paketti jäätelöitä, jäätelöitä vohvelissa jne. Nyt tänään siis otin jäätelöä pakolliseksi välipalaksi ryhmässä. Muut ottivat kippoon, minä otin vohveliin. Kadutti ja pelotti. Olin sanomassa hetkenä minä hyvänsä, että eieieiei vaihdan sittenkin kuppiin - En tehnyt niin. Enkä edes kuollut. Ihme juttu.

Samalla ruokapöydässä puhuttiin sokereiden pelottavuudesta. Eräs potilas kysyi, että emmekö me pelkää jäätelöä, sokeria? Ylpeänä ja vaistomaisesti sanoin "Ei". Minä en pelkää niitä ! Ne on ovat osa nautintoa, ihanaa :) Herran jesta, tästähän voi sittenkin parantua !! Ei helvetti, täydellistä ! Elämä ottaa minut sittenkin vastaan <3