Ole yksin oman surusi kantaja

Rintaani puristaa. En jaksaisi enää hymyillä kenellekkään, en vaikka se on ollut suojamuurini. Olen todella väsynyt tähän kipuun ja suruun. Tahtoisin juoda pääni täyteen. Humala loisi hetkellisen illuusion siitä, että minulla on mukavaa. Lopulta tulee kuitenkin vain kaksin kertainen ahdistus ja luultavasti krapula.

Olen harkitsemassa myös eroa poikaystävästäni. Rakastan häntä ihan suunnattomasti ja tiedän etten saisi ketään yhtä hienoa ihmistä. Ei kukaan voi kohdella minua niin hyvin kuin hän. Silti taidan haluta erota tai hän haluaa erota minusta tai sitten jotain. En jaksa enää. En ole enää onnellinen. En tahdo enää samoja asioita kuin ennen. Haaveeni ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ne leijailevat päivä päivältä kauemmas luotani kuin kevyet höyhenet tuulen mukana.

Tässä tilanteessa kun mitään ratkaisua ei näy lähipiirissäkään tulee ajatus anoreksiasta taas mieleen. Se on tuttu pakopaikka. Alipainoisena turtui koko ajan vain enemmän. Kaikki pyöri ruuan ympärillä. Muita ongelmia elämässä ei ollut. Ainoa ahdistuksen kohde oli se, että lihoanko nyt tästä leivästä vai en. Se oli tavallaan yksinkertaista. Se oli oma kupla. Kaipaan sinne takaisin ja toivoisin oikeasti sydämeni pohjasta, että minun annettaisiin karata sinne takaisin. Minä pyydän ja anelen. Antakaa mun mennä.

Psykiatrinen osasto

Menin sovitulle tapaamiselleni polille. Kyseessä oli tämä "kriisiaikani", jota olin odottanut nyt kolme viikkoa. Minua pelotti mennä sinne ja kohdata hoitajani. En tiennyt mitä sanoa. Miten voin sanoa olevani näin paskana? Lopulta päädyin itkemään lähes koko tapaamisen ja vuodatin ihan kaiken ulos. Kerroin miten mietin kuolemaan, miten minua väsyttää, miten haluaisin luovuttaa. Hän oli tietenkin todella huolissaan. Lopulta päädyimme konsultoimaan lääkäriä ja hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle osastolle. Minun oli lähdettävä sinne heti. En saanut edes mennä bussilla vaan jouduin taksiin. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui. Kaikki kävi niin pian. Minulle iski paniikki arkisista asioista, esimerkiksi siitä miten minä nyt tänään sitten pesenkään pyykkiä ja onko ruokaa nyt liikaa jääkaapissa!

Sitten saavuin perille keskelle maaseutua. Ulkona tihutti, oli hämärää ja todella kylmä. Meni kolkuttelemaan akuuttipsykiatrian ovea. Sielä minut otettiin ystävällisesti vastaan ja vähän kyseltiin miten voin. Sain oman hoitajan ja hän tarkisti tavarani joista takavarikoitiin tiettyjä esineitä. Sain paikan kahden hengen huoneesta, jossa kanssani oli uupunut äiti. Sielä oli seesteistä. Makoilin, itkin, mietin oloani. Sitten minut siirrettiin kerrosta ylemmäs, koska ensimmäisellä osastolla oli opinnäytetyöparini harjoittelussa.

No miten sitten osasto kaksi näyttäytyi minulle? Ensimmäinen asia jonka pisti merkille oli kamala tupakan haju. Kyseessä oli "vähän hullumpien" osasto. Sain huoneen neljän muun naisen huoneesta. Yksi oli vanhus joka ramppasi tupakalla, yksi oli höpöjä puhuva nainen, yksi todella mukava nuori nainen ja sitten oli tämä yksi. Tämä neljäs nainen huusi minulle heti kättelyssä, että mitä vittua mä teen tuolla. Käski painua takaisin kotiin etten saisi traumoja näistä potilaista, jotka on oikeesti kuolemassa - kuolemassa lääkkeisiin. Toki sanoin hänelle vastaan, mutta kun kukaan ei nähnyt aloin itkemään. Silloin tiesin haluavani pois, mutta päätin nukkua yhden yön sielä silti.

Ilta tuli, mutta uni ei. Sain hyvät lääkkeet joilla nukahdin ja seuraavan kerran havahduin aamupalaan. Söin kiltisti aamupalan (yhden leivän ilman päälisiä) ja menin tapaamaan lääkäriä. Kerroin lähteväni pois. Hän antoi minulle luvan, kuitenkin sairaslomaa sain ja lisää lääkkeitä. Epikriisistä selvisi myös, että masennusdiagnostiikkaani on muutettu. Minulla on nyt "F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita".

Nyt olen sitten lepäillyt ja yrittänyt selvitä päivästä toiseen. En voi sanoa vieläkään voivani hyvin, mutta ehkä selviän. Minun oletetaan selviävän, joten niin kait minun pitää tehdä.

Morning of disappointment

Kello soi 6.00, hieman liian myöhään, mutta en halunnut herätä aikaisemmin. 6.45 hyppään tupaten täyteen ahdattuun bussiin ja suuntana Helsinki. Olin menossa tapaamaan hoitajaani, jolle olin varannut kriisi ajan kaksi viikkoa sitten (kyllä kriisiaikaakaan ei saanut aikaisemmin).


Kidun bussissa, minua oksettaa ja kuolen sisältä päin. Olen kuitenkin onnellinen tulevasta ajastani. Tarvitsen apua ja nyt sitä saan. Saavun paikalle 7.50. Kymmenen minuuttia aikaa. Harkitsen polttavani tupakan mutten sitä tee, säästelen käynnin jälkeen. Silloin tarvitsen sauhut, tiedän sen.


Kello saapuu 7.59 ja hoitajani saapuu paikalle katsoen minua kummaksuen. Silloin tiesin, että kaikki ei ole oikein. Kuulemma se en ole minä joka hänelle on nyt tulossa. Petyn, hämmennyn, en tiedä miten näin on päässyt käymään - ehkä minä olen mokannut? Mutta ei, kanslia johon olin soittanut ei ollut varannut mitään aikaa minulle. Miten näin voi olla? Minun pitäisi kai olla vihainen.


Sovin uuden ajan viikon päähän. Minua vain mietityttää kestänkö sitä aikaa? Mitä jos teen itselle jotain? Ahdistaa kauhean paljon. Ehdin kuitenkin puhua hetken hoitajani kanssa ha hän ehti ehdottamaan intensiivisempää hoitoa/osastoa. En tiedä kummasta hän puhui, syömishäiriöosastosta vaiko psykiatrisesta osastosta. Kumpikin olisi paikallaan. Tarvitsen paikan, josta saan apua ja jossa voin hengittää.


Nyt istun taas picnicissä hörppien jättimäistä teetä. Se on hyvää ja lämmintä. Taidan jäädä tähän vielä hetkeksi. Haluan olla rauhassa.

Is suicide a new opportunity for happier life?

Mun elämältä on kadonnut pohja. Mä en tiedä oikein mitä tuntea enää. Tunnen vain tuskaa ja kipua. Eilen oli hetken aikaa hieman hyvä olla, söin bentsoja ja join. Olin hetken sekaisin ja sitten nukahdin. Hetken aikaa millään ei ollut mitään väliä. Ei edes itselläni. Olisin voinut tappaa itseni. Sitä mä mietin. Mutta en tehnyt sitä. Olin saamaton. En keksinyt miten sen olisin tehnyt.

Heräsin aamulla takaisin tähän kivuliaaseen maailmaan. Olin taas selvä. Ei pienintäkään tietoa eilesen päihtyneestä olotilasta. Kaikki sattui taas ihan yhtä kamalan paljon. Haen lohtua terästä ja tupakasta taas pitkästä aikaa. Ei ne helpota. Teen silti niin. Myönnän, että tupakka rauhoittaa hermoja hieman, mutta eipä sitten paljon muuta. Ei se vie tätä kipua pois. Ei se vie tätä kuoleman halua pois.

Minulla olisi alkamassa huomenna rästituntien korvaus viikko sairaanhoitajan vastaanotolla. Miten minä sinne menen. Miten ihmeessä mä saan itsestäni taas iloisen? Miten mä voin luottaa itseeni etten varasta sieltä lääkkeitä ja vain tapa itseäni? Tavallaan haluisin kertoa tilanteestani siellä, mutta en halua, että mua vahditaan. Haluan voida ottaa sieltä lääkkeitä tarvittaessa. Okei, oon mä niin nössö ettenhän mä kehtais, en vaikka kuolisin sen seurauksena. Tahdon olla luotettava.

Ainiin, enhän mä oo syönyt hetkeen taas. Pari päivää olen vähentänyt ruokiani, ei tee mieli. Nyt olen viimeksi syönyt eilen lounaan. Mutta kato ei huolta, sainpa kaloreita alkoholista. Kaikki siis hyvin. Vaikka ei sillä, oonhan mä laihtunut. Mutta en mä voi sille mitään, että ei mun kiinnostus riittä syömiseen ja sitä paitsi ruoka oksettaa mua.

Miltä masennus tuntuu?

Millaista on olla syvällä kuopassa, jossa on jyrkät reunanteet ja joita pitkin ei voi kiivetä? . Millaista on nähdä vain mustaa? Millaista on olla masentunut?

Jokin riipii itseäsi sisältä päin ja vetää sinua vain alaspäin. Se kertoo kuinka maailma on paha paikka. Se kertoo, että parempi olisi muuten. Lasinsirpaleet repivät sydäntäsi ja sieluasi.  Joskus masennuksen näkee ja joskus sitä ei. Joskus on liian myöhäistä havahtua masennukseen.

Uskot kaikesta pahaa. Et saa enää henkeä, tukehdut elämästä.
Et kykene enää näkemään valoisaa tulevaisuutta, jos kykenet näkemään sitä edes ollenkaan. Joskus masennus vie niin syvälle ja satuttaa niin paljon, että ei tunne enää muuta. Elämästä ei jaksa enää nauttia ja siitä haluaa ehkä pois. Haluaa tietää millaista olisi olla enkeli. Minulle ajatus enkelinä olemisesta on lohdullinen. Haluaisin, että aikani koittaisi jo. Voisi olla siro, kaunis ja hento enkeli. Saisin olla nätti ja onnellinen. Kaikkea muuta kuin sitä mitä olen nyt.

On olemassa monia mittareita joilla voi "mitata" masennusta. Myönnän, että ne ovat hyviä suunnan näyttäjiä jos niihin uskaltaa vastata rehellisesti. Mutta eivät ne näe sitä kipua mikä sinulla on sisällä päin. Teet kaikkeasi, että kipu hellittäisi. Voit viillellä, voit polttaa, voit käyttää alkoholia holtittomasti - Kaikella on tarkoitus helpottaa oloa. Monet eivät ymmärrä miten itsetuho käyttäytyminen helpottaisi oloa, mutta se on yritys tuntea edes jotain.

Coffee time

Istun cafe picnicissä odottelemassa, että aika hoitajalleni koittaisi. Hörpin jättimäistä kahvia, mustana tietenkin, ja selaan lounasvaihtoehtoja. Mitä söisin, jotain kevyttä vai jotain uutta vai enkö mitään? Tahtoisin olla syömättä mitään. Tahtoisin romahtaa, mutta en osaa enää. En tiedä enää kuinka olla syömättä. Minua vain ahdistaa ja tahtoisin luovuttaa elämän suhteen. Luultavasti niin en kuitenkaan tee. Suoritan elämääni eteenpäin kuten tähänkin asti. Haluaisin niin kovin vain olla taas hetken sairas. Hetken heikko.


Kahvini viilenee. Se alkaa maistua pahalta, mutta naama peruslukemilla hörpin sitä edelleen. "Kylmä kahvi kaunistaa". Kaunistaisikohan se todella? Jos kaunistaisi niin joisin sitä varmaan päivittäin. Jokin määrittämätön aika sitten huomasin rumenevani aamu aamulta. En tiedä mitä kävi. Jokainen aamu toisensa jälkeen on vaikeampi. En osaa meikata itseäni, koska koken itseni niin rumaksi ja paisuneeksi. Miksi näin on? Miksi en saa enää edes kuvaa itsestäni jonka kelpuuttaisin? Yrittääkö maailma viestiä minulle jotain?


Kahvi loppui. Aikaa olisi vielä kulutettavaksi. Menisinkö lenkille sateeseen? Ottaisinko santsikupin? En tiedä. Ehkä jään miettimään omaa olemustani ja omaa itseäni. Miten minusta tuli tällainen?

Voimaton maailman edessä

Pohdiskelin pitkään mistä kirjoittaisin tämän postauksen. Ideoita ei tullut enkä jaksanut millään edes vaivautua. Tuntui niin vaikealta avata kone, avata blogger. Tämä tunne on minulle mahdottoman tuttu ja päädyin kirjoittamaan siis voimattomuudesta.

Saamaton, vätys, laiska, luuseri, surkea...Kaikilla näillä sanoilla voisin kuvailla itseäni ja uskon, että muutkin voisivat. Munun on välillä hyvin hyvin hankala jaksaa olla ja varsinkaan tehdä mitään. Haluaisin paljon. Haluan leipoa, tehdä ruokaa, siivota, tiskata, pestä pyykkiä, käydä kaupassa ja ylipäätään pyörittää elämääni. Mutta aamulla herätessäni tunnen, että en pysty siihen ja jo yksin se tunne lamaa täysin. Olen oikeasti luonteeltani ahkera ja puuhasteleva, mutta sitä en ole enää nykyisin. Olen väsynyt elämään.

Sanotaan, että saamattomuus ja väsymys on masennuksen oireita. En tiedä onko tämä sitä minulla. Ehkä se on tai sitten se on vain tekosyy minkä alle piiloutua. Tahtoisin olla olematta mitään kenellekkään. En pysty enkä kykene. Tämä tunne on ollut jo pidemmän aikaan. Se alkoi ennen osastojaksoa ja jatkuu yhä. Välillä on parempikin hetkiä jolloin aidosti jaksan olla puuhakas ja ahkera. Tällä hetkellä kuitenkin vain suoritan elämääni, mutta välillä tuntuu etten selviä siitäkään.

Kouluhommat laahaavat perässä. Ja silti olen niin hullu yritän suorittaa puolessa vuodessa vuoden opinnot. Minulla on ollut monta "vapaapäivää", jolloin on ollut tarkoitus tehdä suuren suuria kouluhommia etänä. Voinette arvata olenko tehnyt mitään niinä päivinä. Olen vain ahdistunut saamattomuudestani. Tunnen itseni laiskaksi, joka lamaa entisentään. Haluaisin vain voida taas hyvin ja jaksaa, mutta en tiedä enää mitä siihen vaaditaan. Mistä löytäisin entisen itseni? Minne olen kadonnut?

Kehonkoostumusmittaus

Kävin viime viikolla kehonkoostumusmittauksessa ja uhkailin laittaa tulokset myös tänne, joten tässä tulee!

Kehon nesteet: 30.9 ( Normaalialue: 29.1 - 35,6 )
Proteiinimassa: 8.1 ( Normaalialue: 7.8 - 9.5 )
Mineraalit: 2.95 ( Normaalialue: 2.69 - 3.29 ) --> Viittaisi siihen, että luustoni on korjautunut hyvin
Rasvamassa: 11.6 ( Normaalialue: 11.4 - 18.3 )
Lihasmassa: 22,6 ( Normaalialue: 21.7 - 22.6 )
Rasvaprosentti: 21,6 ( Normaalialue: 18.0 - 28.0 )

Painokontrolli:
Paino: + 3.6 kg
Rasva: + 1.6 kg
Lihas: + 2.0 kg
= Painoa tulisi saada 3.6 kiloa lisää, josta 1.6 kiloa on rasvaa ja kaksi kiloa lihasta.

Tutkimus tehtiin InBody 220 mittarilla, joka antoi enemmänkin tietoja, mutta tässä oleellisimmat.

Eli nyt lihasta vain kasvattamaan! Tarkoitus tämä on toteuttaa olemalla baletissa, ryhmäliikuntatunneilla ja salilla. Katsotaan parin kuukauden päästä olenko saanut tuloksia aikaan. Wish me luck !

Sairaanhoitajaksi opiskelemisen kohokohdat

Minä siis tosiaan opiskelen sairaanhoitajaksi neljättä vuotta (tavallaan) ja tarkoitus olisi valmistua ensi keväänä. Näihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista ja tässä kooste parhaimmistosta.

1. Oma pissa, kaverin pissa, yhteinen pissa! Eli toisin sanoen pissan stiksaus.
Meillä on aina välillä laboraatiotunteja eli harjoittelemme käytännössä teoria oppeja. Yhden laboraatiotunnin aihe oli pissan stiksaus. Eli ei muuta kuin koko luokka jonoon ja purkkiin pissaamaan. Lopulta kaikki olivat saaneet pissaa purkkiin, eräät helpommin kuin toiset, ja sitten alettiin tutkimaan. Pienryhmissä tökittiin toisten pissoja ja katsottiin mitä löytyy. Toki, jotta liian tylsää ei olisi niin opettaja oli tehnyt jäynää ja laittanut veritipan yhden pissaan, joka näkyi tutkittaessa. Ja niille jotka eivät tiedä niin veri pissassa ei yleensä ole hyvä juttu. Tällainen toiminta luo ikuisen siteen ihmisten välillä. "Anna mulle sun pissas niin sä saat mun pissan."

2. Lääkelaskut
Se joka vuotinen helvetti, lääkelaskut. Ei laskinta ja 100 % kuuluu olla oikein. Kyllä sitä hermostuttaa. Ei saa lipsahtaa nelonen vahingossa seiskaksi tai muuten reputat ja ehkä muutaman kyyneleen tirautat. Osa esittää tyyntä, mutta todellisuudessa paniikki on käsin kosketeltava.

3. Alastomuus on ihan fine
Ekg:n  (=sydänfilmin) ottaminen. Mieluusti ilman rintsikoita, mutta ilman paitaakin käy. Häveliäämpiä jänskättää, mutta jälleen olemme asteen verran läheisimpiä. "Olet sörkkinyt jo pissaani ja nyt nähnyt minut puolipukeissa, joten mitä kamalampaa voisit enää nähdä minusta? " 

4. Eka harjoittelu kera pissan, paskan, oksennuksen, yskösliman + muiden eritteiden
Nykyisin eritteet eivät ole enää mitään. Niihin tottuu helposti ja nopeasti, mutta huhuh eka harjoittelu. Se tilanne kun et ole vielä ihan sujut paskan kanssa saa miettimään, että miksi ihmeessä olen täälä. "Onko pakko jos ei taho?"

5. Karaistuminen
Hieman sama kuin edellinen. Mutta kuten sanottua niin jo opiskellessa sitä karaistuu jolloin pystyy puhumaan ihan mistä vain esim ruokapöydässä. Sitten kun vietät 3,5 vuotta näiden toisten karaistuneiden kanssa huomaat pian, että sinun sensuurisi pettää. Saatat huomaamattasi alkaa puhumaan ruokapöydässä jotain ällöä, koska et tajua kaikkien olevan niin karaistuneita. Hups.

6. Olet itse tieto vaikka vielä opiskelet..Ainakin muille
" Ai sä opiskelet sairaanhoitajaksi? Joo kuule ku mulla on ollut vähän sitä ja tota niin osaisikko sä auttaa? " Ei, en osaa. Okei ehkä jotain, mutta en minäkään nyt mikään parantaja ole. Opiskelen vasta ja sitä paitsi vaikka olisinkin valmis niin en minä välttämättä tiedä mitään Irma mummon kolotuksista. Lääkäri on sitä varten, että sinne voi mennä. Ok, ymmärrän, että kysyä voi aina ja onhan mahdollisuus, että osaankin auttaa, mutta pitää muistaa, että ihmisiä tässä vain ollaan.

7. Huomaat jossain vaiheessa opiskelevasi alaa, jolla saat parhaimman mahdollisen iskurepliikin
"Hei, olen sairaanhoitaja." Aina joku mies lankeaa. Oikeasti aina johonkin tepsii. "Noh noh, voisitkos hoidella miut kuntoon." Juuh.. Tämä on myös kirous. Välillä kannattaa välttää tämän faktan kertomista baarissa. "Ööh joo mä oon teekkari..tai jotain muuta kuin sairaanhoitaja, koska en jaksa kuunnella härskejä vitsejäsi alastani."

Summa summarum, lähtekää opiskelemaan tätä alaa jos yhtään tuntuu siltä. Tämä on mahtavaa ja antaa paljon vaikka välillä opiskelu ja työelämä tulee olemaankin aika värikästä! :)

Storm in my head

Pääni sisällä on suuri pyörremyrsky. Ajatuksia on liikaa enkä saa niitä järjestykseen. Yksi suuri siivu aivokapasiteetistani menee kouluun. Olen kunnianhimoinen ihminen ja aion suorittaa nyt puolessa vuodessa vuoden opinnot. Niiden yhteen sulauttaminen on hankala prosessi ja vaatii paljon organisointikykyä. Lisänä on tietenkin myös stressi, jota olen hirven huono hallitsemaan. Olisin kyllä niin kypsää kauraa jo valmistumaan. Toisaalta on ihanaa saada viimein syventyä aiheeseen joka kiinnostaa eli lapsiin ja nuoriin. Rakastan rakastan rakastan!

Tinu, me ei kuluta Tuikun kanssa minnekään ikinä <3 Me odotetaan sua vaikka maailmankaikkeuteen!

En muista kirjoitinko viimeksi siitä kuinka olen nyt viimein saanut itsestäni niskasta kiinni. Olen nimittäin hankkinut sali-/ryhmäliikuntakortin ja aloittanut harrastamaan balettia. Baletti on kyllä ihana laji. Rakastan sitä niin paljon! Siinä saa tuntea olevansa sulava, siro ja kaunis sitä oikeasti olematta. Suosittelen kaikille lämpimästi :)

Liikuntaharrastuksiini liittyen menen tänään kehonkoostumismittaukseen, joka on myöskin mielenpäällä. Jännittää niin pirusti. Pelkään aidosti, että minulle sanotaan, että minussa on aivan liikaa rasvaa ja, että minun pitäisi laihduttaa. Noh, sen näkee tänään sitten. Voipi olla, että julkaisen tulokseni tännekkin.. Olettaen, että kehtaan.

Kaiken tämän lisäksi stressaan erään ystäväni tilaa. Hän ei voi hyvin ja haluaisin auttaa, mutta hän ei halua ottaa apua vastaan. Se ottaa luonnon päälle. Minun on päästävä auttamaan ihmisiä, joilla on paha olla. Ehkäpä tästä syystä olenkin valmistumassa sairaanhoitajaksi. Mutta annan hänelle tilaa. Hän ottaa yhteyttä kun hänestä tuntuu siltä. Ja hei tinuseni, jos luen tätä niin olet minulle rakas. Koita tulla kuntoon, koska ikävä on <3 !

Tuli viime yönä valvottua hieman ja tuherreltua :)

Hello world !

Heipä hei jälleen ! Täälä sitä taas ollaan ja täysin elossa. Kesä on vierähtänyt nopeaakin nopeammin ohi. Minulle kesä oli pitkälti töitä, syömistä ja juomista ( = lisäkiloja). Olin kesätöissä kaksi ja puoli kuukautta sairaanhoitajan sijaisena vuodeosastolla. Ensimmäinen ajatukseni kyseisestä kesätyöpaikasta oli kauhu. Minä en tykkää vanhuksista enkä todellakaan halua töihin niiden pariin. Kylläkin kesä aika nopeasti opetti, että ennakkoluuloni olivat väärät. Minähän viihdyin töissä! Meillä oli todella mukava työilmapiiri (muutamaa poikkeusta luukuunottamatta) ja sainkin kaksi uutta ystävää ja tiedän, että nämä ystävyydet tulevat kestämään ikuisuuteen asti. Rakastan teitä tyttösiäni <3

Olen ehtinyt myös suorittamaan yhden harjoitteluni, lapsipolilla. RAKASTIN sitä paikkaa. Työntekijät olivat aivan ihania ja lapset niin suloisia. Tuota minä voisin tehdä joskus isona :) Sain sieltä jopa niin hyvää palautetta, että ehkäpä oikeasti sovinkin lasten parissa tehtävään työhön. Jee !

Mutta mitä kuuluu minun ja Linnean suhteeseen? Kesä on todellakin kesä. Silloin tulee herkästi otettua vähän kuppia ja herkuteltua. Tämä näkyy vaa'assa. Olen oikeasti aika peloissani ja järkyttynyt kuinka paljon painoin vielä hetki sitten. Onneksi se on tasoittunut, mutta olen silti aivan paniikissa. En tiedä miten saan itseni taas revittyä tervejärkisten piiriin. Ehkä talvi tasoittaa taas tilanteen. Toivon niin.

Elämässäni on selvinnyt myös yksi iso uusi muutos. Vuoden päästä saan sanoa adieu Etelä-Suomelle, koska minusta tulee Joensuulainen !! Jeeaahh, häär kommer jaag Pohjois-Karjala ! Poikaystäväni sain sieltä nimittäin opiskelupaikan ja minä kipitän perässä. Olen kyllä ihan innoissani, mutta pakko myöntää, että kyllä minua jännittääkin. En ole koskaan käynyt Joensuussa, mutta mitäpä elämä olisi ilman pientä jännitystä ;) Valitettavasti suuri kaipuu jää kyllä ystäviäni kohtaan, mutta he tietävät olevansa aina tervetulleita luokseni myös Pohjois-Karjalaan :)

Luultavasti minulla olisi ollut paljon muutakin höpötettävää, mutta säästän ne ensi kertaan :)

Good night my big and heavy mind

Istun sängylläni peittoihin kääriyyneenä ja tablettia näperrellen. Äiti nukkuu olohuoneessa ja poikaystävä on vanhemmillaan. Minunkin kai pitäisi nukkua. Olen väsynyt ja huomenna pitäisi jaksaa olla taas pirteä ja siivota äidin kanssa. Äidin, joka tuli vahtimaan minua. En oikeastaan kyllä ymmärrä miksi. Minä syön, tai oikeastaan suorastaan ahmin. Ei siinä ole vahtimista, mutta olkoot nyt täälä ja todistakoot lapsensa terveyttä.

Tulin huoneeseeni jo tunti sitten. Tarkoitus oli vain tarkistaa facebook ja hayday. Sitten eksyin muualle. Eksyin etsimään tietoa e-pillereistäni, jotka lihottavat minua tai ainakin uskon niin. Jostain minulle on tullut tämä pohjaton tarve syödä ja siksi lihoankin näin. En tiedä miksi en tee asialle mitään, syön vain. Olen kait nyt sitten terve?

Seuraavaksi päädyin netissä viime aikoina mielessä pyörineen aiheen äärelle. Aloin tutkimaan lääkkeitä ja niiden myrkyllisyyttä. Mikä lääke olisi tarpeeksi tappava. Mietin pääni puhki lääkeyhdistelmiä joilla onnistuisin. En tiedä koko totuutta vielä, mutta minulla on alustava suunnitelma. Ihan kaiken varalta vain. Jos tulee tarve niin tiedän mitä tehdä. Haluan minä nytkin jo pois, mutta on liian monta tekiää, jotka pitävät minut vielä täälä. En silti tiedä onko aina näin, siksi varaudun.

Aprillia aprillia

En henkilökohtaisesti pidä aprillipäivästä. Ehkä osin sen takia, että pelkään nolatuksi tulemista. En osaa olla vielä tarpeeksi sinut itseni kanssa, jotta kestäisin sen, että minulle on valehdeltu. Se on sietämätöntä! Kyse ei ole nyt siitä ettenkö osaisi nauraa itselleni, sen nimittäin osaan, en vain jotenkin halua tulla petkutetuksi.

Toinen mikä minua askarruttaa aprilipäivässä on se, että miksi ihan kalenteriin pitää laittaa päivä jolloin saa valehdella? En pidä ajatuksesta yhtään. Olen elänyt jatkuvassa valheessa pari vuotta ja en todellakaan halua, että vielä kalenteriin laitetaan päivä jolloin saan sitä ihan luvan kanssa tehdä. Toki kyse on ihan eri luokan valehtelusta, mutta silti en pidä ajatuksesta.

Mutta millaista elämä sitten oli silloin kun aivan jokainen päivä oli yhtä kulissia? En edes osaa ajatella kuinka monesta asiasta valehtelin. Kasvatin omaa pientä kulissiani, että olin onnellinen ja terveellisesti laihtuva. Lopulta laihtuminenkin oli minun ja Linnean pieni valhe. Käytin sellaisia vaatteita joista ei nähnyt todellista laihtumistani. Kohtasin myös kasapäin kysymyksiä joihin vastaus oli kaikkea muuta kuin totta. " Onko kaikki hyvin? Mikä sulla on? Ootko sä laihtunut? Mikä ihme sun bmi enään on? Syötkö sä kotona? Onko sulla joku...anoreksia ?! " "Ei, kaikki on hyvin. Ei mulla mikään oo. Enhän mä ees paljon oo laihtunut, vähän vaan. Enemmänkin vois. Ja kyllähän mä syön vaikka ja kuinka paljon. Koulussakin syön (niin, salaattia). "

Osasin hyvin myös lavastamisen. Osasin lavastaa tilanteet näyttämään siltä, että olin syönyt. Voiveitsen käytin voirasiassa, sotkin lautasia ruokaan, heitin ruokaa roskiin ja jos piti syödä muiden nähden niin oikeaa ruokaa oli tosi vähän ja salaattia paljon jolloin syntyi optinen harha siitä, että syön.

Lopulta uskoin jo itsekkin omia valheitani. En minä tiennyt, että minulla on syömishäiriö. En tiennyt pitkään pitkään aikaan. "Minä voin hyvin."

Että miten on, haluanko näiden valheiden lisäksi vielä päivän kalenteriin jolloin voin aprillata kaikille ja nauraa päälle? En todella. Minulle viimeiset 3 vuotta on ollut yhtä aprillipäivää. "Aprillia aprillia, syö silliä ja juo kuumaa kuravettä päälle." Menitte kaikki halpaan, aivan jokaisena päivänä kunnes oli jo liian myöhäistä.

" It's a beautiful lie
It's the perfect denial
Such a beautiful lie to believe in
So beautiful, beautiful it makes me "

30 Seconds To Mars - Beautiful lie

Ups and downs and big downs

Olen yksi iso ihmisjojo. Jojoilen monilla eri saroilla. Painoni ja syömiseni ovat suuressa oravanpyörässä, jossa eräänä päivänä syön niukasti ja seuraavana päivänä syön ihan kaiken mikä vähänkään irtoaa kaapeista. Löysin itseni jopa eilen pitkästä aikaa vessan lattialta sormet kurkussa..Lopputulos oli sama kuin ennenkin. Linnea kirkuu korvaani, että oksenna se myrkky pois elimistöstäsi minkä juuri söit, mutta en minä osaa.

Mielialani on myös yhtä vuoristorataa. Joskus on hyviä päiviä ja olen onnellinen. Nauran aidosti ja minulla on hyvä olla. Toisena päivänä olen hyvin väsynyt enkä jaksa innostua mistään, suoritan vain päivän jotenkuten ja toivon, että olisi jo huominen. Sitten on vielä nämä päivät jolloin mieliala on niin syvällä maassa kuin vain mahdollista. Silloin tahtoisin turvautua taas uskolliseen terääni, mutta olen antanut sen pois. Minulla on enää yksi ainut terottimenterä ja sekin on meikkien terotukseen, joten se on ja pysyy kiinni terottimessa eikä uppoa minuun. Toisaalta on puukot ja muut terät olemassa, mutta niihin en ole vielä kajonnut... ne eivät ole niin hyviä.

Tahtoisin lopulta jo tietää kuinka olla. Tahtoisin löytää sen todellisen onnen. Sen oikean onnellisen tilan, missä minun on hyvä olla. Yritän tavoitella sitä nyt muokkaamalla kroppaani, mutta olen hyvin skeptinen senkin suhteen. En ole onnistunut ennenkään niin miksi sitten nytkään. Hopeless !

" Mä nään nimmarijonoissa viilletyt ranteet.
Pahan olon pulpetteihin piirretyn kanteen.
Pedon merkit on muotii tääl,
eikä laput silmil lähimmäisen huolii nää.
Mut jos katseen nostaa omast navastaan,
näät, että hiljasinkin huutaa omal tavallaan.
Nätti tyttö ei uskalla syödä,
ja pahan pojan rauhottaa se, kun saa vaan lyödä. "

Brädi - Hätähuuto ft. Toni Wirtanen

Oh darling, go buy a personality ♥

Etkö sinäkin ole aina halunnut ihanan ja laihan kropan, joka ei jaksa mitään ja näyttää siltä kuin olisi noussut haudasta? Jos vastasit kyllä niin tänään on sinun päiväsi! Tänään tarjouksessa on anoreksiamörökölli. Eikä siinä vielä kaikki, tiesithän mitä kaikkea voit saada kylkiäisinä !

Tämän tarjouksen aikana tarjoamme sinulle anoreksiasta haaveileva lisäksi myös nämä tuotteet:

- Ruman ulkomuodon ja ilmeettömän olemuksen, joka ei ole vain olemus vaan oikeasti tunteettomuutta.
- Kylmyys ! Sinulla on aina kylmä. Jos käyt ulkona pakkasilla niin et lämpene ilman saunaa ja yöt saat nukkua sukat ja hanskat kädessä, koska ääreisverenkiertosi on niin huono, että käsiesi kosketus yöllä tuntuu kuin joku koskisi sinua jääpuikolla.
- Katkonaiset yöunet. Nukut huonosti ja heräilet keskellä yötä siihen kun tunnet omat luusi käsiäsi vasten, mutta silti alkaa ahdistaa, että jos vaikka oisitkin lihonnut. Mutta hei don't worry, onneksi sinulta löytyy vaaka vierestäsi jolla voi käydä.. ihan vaan varmuuden vuoksi.
- Masennus. Emme voi taata, että tätä tuotetta riittää kaikille, mutta pyrimme saamaan lähes jokaiseen anoreksia-pakkaukseen masennuksen ja ahdistuksen mukaan. Miten voisitkaan pärjätä ilman mielialalääkityksiä ja viillettyjä ranteita.
- Ahdistus. Jos käy niin ikävästi, että sinulle ei riitä enää masennusta niin vannomme, että saat edes ahdistuksen. Ahdistus kaloreista, apua ! Ahdistus lihoamisesta, apua ! Ahdistusta liikkumisesta, aaaaaapuuuva ! Kyllähän nyt jokainen haluaa istua itkien keittiön lattialla kun ei voi syödä mitään, koska kaikessahan on KALOREITA !
- Vääristynyt kehonkuva.  Mukana tietenkin myös jo kestosuosikiksi muodostunut vääristynyt kehonkuva.. Vai onko se sittenkin totta, että sairaanloisen alipainoinen pikku tyttö on, aivan varmasti kun peili niin näyttää, ihan hirveen iso ?
- Lihaksien ja voimien + rintojen katoaminen. Kaikki katoaa. Lihaksia on tasan nolla ja olet voimaton. Jaksat seistä ehkä 10 min kun jalat alkavat täristä kun niissä ei ole voimaa. Huomaa myös hurmaava ulkomuotosi kun rinnat ovat kadonneet ja perseestä ei ole tietoakaan. Ellei sitten halua, että perse näyttää samalta kuin jokaisella.
- Ohjeis-sairaudet. Yllätysmomentiksi tarjoamme oheis-sairauksia, jotka selviävät  vasta jälkikäteen. Tarjolla on
esimerkiksi rytmihäiriöt, osteoporoosi/osteopenia ja kuukautisten poisjääminen.

- Sairaudesta paraneminen, kuolema tai kroonistuminen. Valitettavasti joudumme mainitsemaan pikkupräntillä, jota kukaan ei lue, sen että pudotettu paino tulee ennemmin tai myöhemmin nostaa takaisin normaaliin ja se ei ole kivaa. Toinen vaihtoehto on kuolla anoreksiaan, joko suoraan tai välillisesti oman käden kautta. Kolmanneksi vaihtoehdoksi tarjoamme kroonistumista jolloin kituutat elämän ja kuoleman rajamailla piiitkään ja toivot, että olisit joskus tehnyt asialle jotain.

Mitä siis enää epäilet ! Tartu luuriin ja nappaa omaksesi ihana ja uskollinen anoreksia mörkö. Tarjous voimassa viikon ajan tai niin kauan kun tuotetta riittää.

I've got the magic in me

Terveys vs sairaus. Minä vs Linnea. Kumpi voittaa? Se on ollut jo useamman vuoden kestänyt taistelu. Välillä Linnea tunkeutuu uniini ja kietoo luisevat kätensä ympärilleni ja supittelee minulle ihania vääristyneitä muistoja menneestä jolloin me olimme yhtä. "Silloin kaikki oli hyvin. Silloin olit hyvä ja laiha. Et vielä tarpeeksi laiha, mutta hyvää vauhtia laihtumassa. Etkö muista jokaista niitä yötä kun heräilit siihen kuinka luusi tuntuivat käsiäsi vasten? Etkö muista kuinka ihanaa se oli kun joka aamu vaaka näytti hieman vähemmän kuin eilen? Etkö haluaisikin siihen takaisin?"  Jos totta puhutaan niin kyllä, minä kaipaan tuota. Kaipaan ihan helvetin paljon. Vaikka olo oli ihan hirveä silloin, mutta silti.

Tilanne kuitenkin on se, että se on menneisyyttä. Niin kauan kun ajattelen, että jos vielä kerran laihtuisi niin kauan se pitää minua hullun lailla kiinni anoreksiassa.
Kotiutumisestani osastolta on kohta jo vuosi ja jok'ikisen päivän sen jälkeen olen uhrannut haaveelle siitä, että saisin olla taas laiha. Mutta mitä on käynyt? Olenko laihtunut? En ole. Painoni on maksimissaan ollut vain 4 kiloa alhaisempi mitä kotiutuessani.

Olen tullut nyt siihen tulokseen, että en kykene olemaan terve ennen kuin luovun haaveestani. Minä en voi olla terve jos ajatuksissani on koko ajan "huomenna sitten laihdutan" ajatus. Ei ei ei ! Paraneminen lähtee minusta itsestäni, minä olen se voima, joka hallitsee ajatuksiani. Minun on löydettävä uusi tapa ajatella. Sen sijaan, että ajattelen laihtuvani huomenna voisin ajatella, että huomenna minä kehitän kroppaani miellyttävämmäksi. Tahdon treenata kroppani sellaiseksi miksi minä sen ihan oikeasti haluan. Tästä päivästä lähtien minä käytän kaiken sen voiman joka käskee minua laihduttamaan johonkin aivan uuteen.

Toivottakaa minulle onnea nimittäin nyt saa rasva kyytiä ja vatsalihakset alkaa treenaantumaan! 

Suunnitelma ruoka !

Kävin muutama viikko sitten ravitsemusterapeutin puhuilla ja loimme minulle jälleen uuden ateriasuunnitelman. Se on vielä hieman vajaa siitä mitä minun "perusruokavalioni" olisi, mutta siinä on aloitettu jo suunnittelemaan sitä mahdollisuutta, että joskus alkaisin kasvattamaan enemmänkin lihasmassaa. Ajattelin julkaista sen nyt tääläkin ja merkitä siihen mikä onnistuu tällä hetkellä ja mikä jää syömättä. Vihreät onnistuu, siniset onnistuvat vain osin.

Ateriasuunnitelma kotiin

Aamiainen                     Lautasellinen puuroa tai muroja / 1 dl mysliä / 2 weetabixia 

                                       1 Viipale leipää

                                       Margariinia (en laita koko määrää)

                                       1 viipale juustoa / 2 viipaletta leikkelettä

                                       Kasviksia

                                       Lasi maitoa / 1 prk viiliä / 1 prk jogurttia

                                       Hedelmä / Lasi mehukeittoa (ei sokeriton) / 3 luumua

Välipala                          Kourallinen pähkinöitä tai hedelmä

Lounas                           Lämmin ruoka urheilian lautasmallin * mukaan (Ei onnistu -> syön 
                                        kuppikeiton)

Välipala                         Välipalalistan mukaan (esim. 2 palaa kääretorttua tai smoothie) 

Päivällinen                     Lämmin ruoka urheilian lautasmallin mukaan 

                                       Annos salaattia + 1 rkl siemeniä

                                       Jälkiruokaa annoskipollinen tai jtn välipalalistalta

Iltapala                           2 viipaletta leipää  (Syön yhden viipaleen)

                                                tai 1 sämpylä

                                                tai 1 rieska /karjalanpiirakka + 1 leipä

                                       Margariinia (en laita koko määrää)

                                       2 viipaletta juustoa/ 4 viipaletta leikkelettä / 1 kananmuna

                                       Kasviksia

                                       Lasi maitoa / 1 prk viiliä / 1 prk jogurttia

                                       1 hedelmä / lasi mehukeittoa / 3 luumua

* 1/3 kasviksia, 1/3 perunaa tms, 1/3 lihaa, kalaa tms.

1 leipä + margariini + pääliset = lautasellinen puuroa tai 1 dl mysliä

Sleepless nights

En saanut unta taaskaan tänä yönä. Olen ottanut unilääkkeet ja odotan nukkumattia saapuvaksi. Se vaan ei koskaan tahdo tulla luokseni. Se ei tule luokseni enää näillä lääkemäärillä. Tahtoisin ottaa paljon enemmänkin lääkkeitä vaikka otan jo nyt määrättyä enemmän. Tahtoisin vaipua hetkeksi vain tiedottomuuden tilaan.

Näin öisin valvoessa tulee mieleen aina tumman puhuvia ajatuksia. Ajatuksia omasta itsestään ja riittämättömyydestään. Usein eksyn myös muiden anorektikkojen blogeihin, sekä laihdutus sivuille. Etsin joka ikinen kerta ne tavat joilla saisin laihdutettua itseäni ja ne henkilöt jotka ovat siinä onnistuneet. Toisin kuin minä, itse olen epäonnistunut surkeasti tässä tavoitteessa.

Törmään usein näihin "Olen laihtunut viime punnituksesta 5 kiloa, mutta olenpa läski." Ne sattuvat ihan kamalan paljon. Itse olen laihtunut vuodessa 4 kiloa. VAIN neljä kiloa. Tuntuu, että jopa hoitajat pitävät sitä liian vähänä. Tuntuu kuin joutuisin selittelemään heille, että miksi olen epäonnistunut ja laihtunut vain niin vähän. Tahtoisin minä kyllä enemmän, mutta kun en vain ole. Aina jokin on pysäyttänyt laihtumisen. Aina olen siis epäonnistunut.

Kaikki oli helpompaa kun kukaan ei tiennyt. Silloin kukaan ei osannut katsella. Sain olla itse itseni herra. Nyt muut luulevat tietävänsä enemmän, tietävänsä mitä minä haluan. Todellisuudessa nämä tahtomiset saavat oloni vain joka kerta kurjemmaksi.

En ymmärrä miten muut kykenevät laihduttamaan niin paljon mitä he pystyvät. Kuinka paljon he huiputtavat? Minua vahditaan aivan koko ajan ja en saa edes yhtä ainutta ruokaa skipattua. Pitäisikö minun sanoa vain ei jolloin minulle suututaan? En minä osaa. Ehkei anoreksiani ääni ole tarpeeksi voimkas tähän. Ehkä minä olen vain pelkkä epäonnistunut kyhäelmä. Kenties vielä joku päivä ymmärrän sen ja luovun haaveistani olla taas pieni ja siro. Joten onnea siis muille jotka ovat siinä onnistuneet. 

Nykyisin nämä tunteet tunkevat jo uniini jos saan nukutuksi. Viime yönä näin unta siitä, että olin iso, että olin todella iso. Olin luultavasti ylipainoinen ja täysin höllyvä ja löllyvä kaksoisleukani kanssa. En saa sitä kuvaa pois mielestäni ja se pinaa minua koko ajan. Mutta se on se mitä kohti olen menossa. Ehkä sen olisi pitänyt olla herätys itselleni, että lopettaisin tämän ahminnan ennen kuin olen se kaksoisleukainen rumilus.

Put me to sleep forever, please.

Minulla on nälkä ja voisin syödä vaikka elefantin minkä teenkin päivittäin. Minun painoni nousee. Se nousee ihan kamalan pelottavaa vauhtia ja haluan, että se loppuu! Mutta en saa sitä loppumaan. En pysty olla syömättä. Olen huonoin anorektikko päällä maan. Joka ilta mietin, että huomenna en syö. Huomenna olen hyvä, huomenna pidän itseni kurissa. Mutta kun en pidä. Painoni on noussut viikossa 47 kilosta 48,1 kiloon. Mieleni ei kestä tätä. Tähän olisi helppo ratkaisu olemassa. Olen vain syömättä. Niin helppoa. Paino kyllä laskee kunhan olen tiukkana. En vain pysty ja en ymmärrä miksen.

Minusta tuntuu, että olen niin ala-arvoinen. En ihminen edes ollenkaan. Olen jotain arvotonta, jolla ei ole oikeutta edes elää. Silti minusta tuntuu tällä hetkellä. Haluaisin rankaista itseäni. Tahtoisin upottaa terän taas ihooni, mutta sekin jää tekemättä. Lisäksi haluaisin oksentaa jokaisen syömäni murun. En pääse tästä ajatuksesta eroon. Se tulee aina heti sillä sekunnilla kun ruokaa eksyy suuhuni. Onneksi olen niin saamaton, että en kykene oksentamaan. Saan siis maksaa siitäkin kalliin hinnan, joudun olemaan lihava, paisunut, läski, läski, LÄSKI.

Tiedän vellovani kamalassa itsesäälissä, joka on oikeasti säälittävää. Mutta minun on paha olla. Joskus kyyneleet vain tulevat alkavat valua poskiani pitkin ilman mitään sen suurempaa syytä. Saisinpa vain kuolla, se olisi oikein.

Tilannepäivitys

Minusta ei ole kuulunut aikoihin. En ole saanut aikaan avata bloggeria, en ole uhrannut ajatustakaan blogiani kohtaan. Ajatukseni on varastaneet aivan muut asiat. Olen takaisin koulunpenkillä ja olen takaisin laihdutuksen valheellisessa kierteessä. Lisäksi tuohon viereen on ilmestynyt äitin oma rakas Pita-vauva.

Opinnäytetyö - se suuri pelottava mörkö joka on vainonnut koko ammattikorkeakoulun ajan ja nyt sen aika on tullut. Aiheet on saatu ja minä teen mielenterveyteen liittyvästä aiheesta. Ironista? Onneksi en ole tämän mörön kanssa yksin ja tiedän, että tulemme kukistamaan sen vielä joskus. Siksi aikaa voinen sanoa hyvästi muulle elämälleni. Toukokuuhun 2015 asti elämäni tärkein sana ja sisältö on ONT.

Painan tällä hetkellä 47,8 kg (noussut viikonlopun jälkeen, kuten aina kun minua aletaan syöttämään). Minua ollaan uhkailtu päiväosastolla, mutta en aio mennä sinne. Eikä siitä muutenkaan olla puhuttu kuin kerran. Mihin minä nyt päiväosastoa tarvisin? Sielähän lihotetaan ihmisiä. En minä sitä halua. Haluan olla laiha, haluan painaa 45 kiloa. Kaikki vain ovat ihan eri mieltä kanssani. He eivät ymmärrä.

Koko tämä kierre sai alkunsa harjoitteluni aikana. Aloin kantamaan aamupalaleipiäni roskiin kunnes roskiin kantaminen alkoi venyä niihin mittakaavoihin, että tein itselleni lounaan ja kannoin sen roskiin. Valehtelin, puijasin, laihduin. Sitten tein sen päätöksen, että kerroin tästä poikaystävälleni. En kestänyt valehtelua vaikka rakastin laihtumista. Nyt syömme sitten aamupalat yhdessä ja sen jälkeen menen takaisin nukkumaan. En ole tyytyväinen tilanteeseen, mutta toisaalta en hirveästi pistä vastaankaan. Lounaat ovat myös yhä omalla vastuullani. En haluaisi syödä mitään, mutta olen tehnyt kompromissin. Syön kuppikeittoja. Ne ovat kevyitä. Jos on pakko syödä niin syön kevyttä ruokaa. Niin yksinkertaista.

Olen aloittanut myös nyt fysioterapianjatkoryhmän. Sinne on bmi-raja. En tiedä paljonko se on ja se ajaa minut hulluksi. Kerran minulle sanottiin, että olen rajoilla sen suhteen, että olenko enää ryhmäkelpoinen, mutta olenhan minä. Kaikki muut ovat sielä paljon pienempiä kuin minä joten jos he ovat ryhmäkelpoisia niin todellakin olen minäkin.

"Mirror, mirror, on my wall,

I just want to be thin, pretty and tall.

Mirror, mirror, if I change my hair,

maybe some will start to care?

Mirror, mirror, if I starve myself,

at least I'll be beautiful, forget my health.

Mirror, mirror, if I cut my wrist,

will I feel like I exist?

Mirror, mirror, don't you see?

What you show, is ruining me! "