Marenkien täyteistä odotusta

Huomenna on se päivä jota olen odottanut jo ikuisuuden! Me menemme hakemaan oman vauvamme kotiin <3 Vieläkin vähän tuntuu, että onko tämä totta ollenkaan. Lisäksi olen yhä vähän varpaillani ja mietin uskallanko edes hengittää. Nimittäin tämä keneltä hankimme neidimme on hyvin tarkka kenelle pennun antaa. Esimerkiksi meidän vauvan sisko oli varattu jo aikoja sitten, mutta omistaja perui, koska tuli tuntemuksia, että koti ei olisi ollut sopiva. Onneksi meidät hän tuntuu hyväksyneen. Kyllä, olemme ensi kertalaisia, mutta meiltä tämä pikkuinen tulee saamaan rakkautta enemmän kuin tarpeeksi :)

 

Olen viime aikoina yrittänyt leipoa marenkeja. Kananmunan valkuaisia ja sokeria. Helppoa? Pyhpah, kaikkea muuta. Olen mokannut niin monet erät, että hermo menee. Jääräpäänä aion kuitenkin tehdä niitä vaikka tuhat erää kunnes ne onnistuvat. On kokeiltu normaalia sokeri, tomusokeria, sitruunamehua, eri lämpötiloja jne. Nyt uunissa on erä pieniä valkoisia ja vaaleanpunaisia marenkeja. Katsotaan mitä niille käy. Toivotaan parasta nimittäin haluan viedä huomenna mukanamme tuliaisiksi pienen pussin itsetehtyjä marenkeja :) Ehkä vähän hömppää, mutta minulla on ollut jo pitkään tapana kiittää leipomalla jotakin. Miksei siis nytkin :)

Ps. Aiheet ei nyt ihan osuneet yhteen, mutta who cares :D

Täydellisen kropan metsästys

Tiedän jo heti alkuun, että tämä postaus tulee samaan mielipiteitä aikaan. Ehkei minun pitäisi kirjoittaa tätä. "Mitä sä itket turhaan asioita joille voisit itekkin tehdä jotain." Kaikesta mahdollisesta kritiikistä huolimatta aion tehdä tämän postauksen, koska se on osa omaa elämääni.

Minulla ja varmasti monilla muilla anorektikoilla on ongelmia vertailun kanssa. Vertailen jok'ikistä vastaan tulevaa kroppaa omaani. Käytän aikaa myös suhteellisen paljon jo yksin kuvien etsimiseen tähän blogiin WeHeartIt - sivustolla. Kyseinen sivusto pursuaa täydellisiä, laihoja kroppia. Aina kun törmään niihin (halusin tai en) tunnen piston sydämmessäni. Tuntuu niiiin pahalta nähdä ne kropat joihin itse haluan. Se sattuu ja saa haluamaan ikuista nälkälakkoa.

 Otin myös muutaman esimerkkikuvan siitä mihin haluan kuollakseni päästä..Ja sitten se ikuinen todellisuus kuva mikä minua tervehtii joka aamu peilistä.Tiedän, että treenaaminen on ratkaisu ongelmaani, mutta en treenaa. Saan syyttää vain itseäni, tiedän.

Life isn't that serious

Jokaisella on noloja paljastuksia menneisyydestään. Niille on kuitenkin hyvä osata nauraa. Aion nyt kerrankin tehdä iloisemman postauksen ja kertoa kaikkea noloa/hauskaa omasta elämästäni.

1) Harhaluulo lottopallojen koosta
Luulin pitkään (oikeasti pitkään), että lottopallot ovat koripallon kokoisia. Jossain vaiheessa jo arvelin, että ne voisivat olla pienempiä, kenties jalkapallon, kenties jopa tennispallon kokoisia. Sitten tuli uutinen, että kiinasta tilataan uudet PINGISPALLOT lottopalloiksi. Totuus alkoi valjeta.. Ei sillä, olin nähnyt joskus vanhan lottokoneen ja se oli pieni. Luulin, että silloin oli pienemmät pallot, nyt koripallot. Kyllä vain, juuri näin.

2) Mieltymys pöytäliinoihin ja sukkahousuihin
Koin lapsena ajan jolloin meidän pienet pyöreät pöytäliinat ja kaikki sukkahousut menivät päähän. Olettaisin, että sukkahousujen kohdalla kyse oli pupun leikkimisestä, mutta pöytäliinat?!

3) Erillainen lapsi haluaa pelastaa maailman lapset
Eräänä jouluna jolloin allekirjoittanut oli jollain ala-asteen luokalla, tuli plan-gaala. Mä tahdoin joululahjaksi kummilapsen! Se oli vaan 20 euroa kuussa, oltas me voitu. Tahdoin tätä vielä oikeasti kauan. En mä silti sit koskaan saanut sitä "kummilasta afrikasta".

4) Myös sekoittelu oli lähellä tämän "ihan normaalin" lapsen sydäntä
Rakastin sekoitella asioita. Esimerkiksi kaikkia nestemäisiälitkuja ja pulvereita. Miellyttävää oli myös tehdä juomasekoituksia. "Kahta eri limua ja mehua sekasi, jee! "

5) Minulla oli pitkään unilelu (on vieläkin välillä)
Kun olin vauva sain äidiltä unilelun joka sai nimen unipupu. Se oli minulla PITKÄÄN! Niin kauan, että se olisi mennyt rikki jos olisin pitänyt sitä vielä yhdenkään yön. Sitten siitä oli pakko loppua. Mutta noh, joskus vieläkin kun olen yksin saatan etsiä yöksi jonkun pehmon seuraksi <3

Kehoitan tämän postauksen innoittamana muitakin miettimään kaikkea hassua omasta elämästä. Itselle nauraminen on aivan parasta :D

Pikkujouluja ja piparipartyja

Eilen meidän koulumme oli järjestänyt piparibileet eli jonkin sortin pikkujoulut. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta mennä sinne..Kunnes toissapäivänä kävin koululla. Minut saatiin houkuteltua mukaan. Tai toisaalta olin kyllä ihan innoissani menemässä. Ensinnäkin olin juuri saanut sovittua erään hyvän ystäväni kanssa ja halusin viettää aikaa hänen kanssaan kuten vanhoina hyvinä aikoina. Laittautumista, juomista ja juoruilua. Parasta! :) Toisekseen en ollut juonut aikoihin! Jos sitä nyt kerran puolessa vuodessa kävis ulkona :D

Oli kyllä oikeesti tosi mukavaa vaikka loppuillasta pahamieli valtasikin tämän tytön. Iski pieni väsy ja korkkarit sattui jalkoihin. Niinkin vakavaa :D Nyt on kyllä sitten taas vaihteeksi pää vähän pipi. Onneksi kohta on paras krapulalääke valmis - kunnon suolainen puuro. Nami ^^

Ainiin, varattiin eilen tuo miun toisen puoliskon kanssa risteily Tukholmaan! En oo koskaan ollut ihan oikeella risteilyllä. Oon ollut vaan kunnon ryyppyristeilyillä jossain autokannen alla. Nyt ihan promenade-hytti, buffetit ja aamiaiset. Oon ihan innoissani! Kerrankin on jotain odotettavaa elämässä. Odottamisen ilolla jaksaa tätäkin elämää paremmin :)

Welcome to the black parade

Toivon, että kukaan ei ota tätä postausta väärin, mutta haluan kertoa kerrankin jostain muustakin kuin anoreksiasta. Nimittäin se ei ole ainut ongelmani. Papereitani koristaa myös häpeäpilkku " F32,1 Keskivaikea masennus".  Tämä on postaus siitä.

Olen jakautunut kahteen eri osaan. Minussa on paljon valkoista hyvää. Kuitenkin kaiken tämän valkoisen sisällä on hyvin syvä musta keräytymä kaikkea pahaa. Lääkkeiden avulla saan pidettyä usein kyseisen mustan hallinnassa ja pirteän ulkokuoren avulla piilossa muilta. En usko, että monikaan arvaisi, että olen masentunut. Välillä sitä on itsekkin vaikea uskoa. Olen hyvä valehtelemaan ja elämään sellaisessa kulississa kuin haluan.

Joskus kuitenkin tämä pimeys sisälläni saa voimaa nousta pintaan. Niinä hetkinä haluan kuolla. Masennus kyselyssä kuitenkin ympyröin vaihtoehdon "c) Olen miettinyt tappavani itseni, mutta en sitä aio tehdä". Se on totta. Tahdon kuolla ja tiedän tasan tarkkaan miten tappaisin itseni, mutta en sitä tee.

Lääkkeitä, alkoholia ja oma sänky. Niin minä sen tekisin. En tiedä mikä minut pitää tässä elämässä. Ilmeisesti en voisi tehdä sitä läheisilleni, mutta jos heitä ei olisi niin olisinko tässä? En tiedä. Luultavasti en uskaltaisi tehdä sitä. Kituisin vain päivästä toiseen. 

En ole tappamassa itseäni, mutta minun on saatava purkaa tämä pahaolo jotenkin. Siksi viiltelen. Ansaitsen rangaistuksen, rangaistuksen siitä että elän ja teen valintojani. Kipu tuntuu ansaitulta ja hyvältä.

Osa saattaa ihmetellä miksi kirjoitin tämän postauksen, joten haluan vähän selventää sitäkin. Tahdon tuoda esiin sen näkökulman, että masennus ei aina näy. Ei todellakaan. Se luokan iloisin ja pirtein tyttö saattaa viiltää ranteensa auki iltaisin, miettiä suunnitelmia siitä kuinka tappaisi itsensä ja lopulta päätyy uneen itkien. Kaikki ei ole niin mustavalkoista mitä luulisi, muistakaa se.

Yöhikoilu

Ajattelin ottaa jälleen esille erään hieman kiusallisenkin seikan joka on putkahtanut esiin paranemisen myötä. Kyse on nimittäin yöhikoilusta.

 

Tiedän, että en ole ainut tämän asian kanssa painiva. Osastolla monet valittavat sitä kuinka hiostavat sängyt, kumipatjoineen ja -tyynyineen, olivat. Kaikki hikoilivat öisin. Ja nyt ei kyse ole mistään pienestä hikoamisesta. En tiedä muista, mutta itse olin oikesti todellakin hiestä märkä aamuisin. Lakanat olivat märät, minä olin märkä, yöpuvut olivat märät. Tätä hikoilua ei tapahtunut muulloin kuin yöllä. Mistä ihmeestä oli kyse? Oliko kyse oikeasti vain kumisängyistä?

Jo kotilomillani huomasin, että kyse oli paljon muustakin kuin niistä sängyistä, koska oireet jatkuivat kotonakin. Ja jos totta puhutaan niin kyseinen ilmiö on osa elämääni vieläkin aika ajoin. Tämä on asia josta ollaan hyvin hiljaa, mutta uskon sen oikeasti liittyvän sairauteeni ja siitä paranemiseen. Yleisestihän on tiedossa, että anorektikko on saanut elimistönsä aineenvaihdunnan aivan sekaisin (kuten kaiken muunkin). Sen korjaaminen ei olekkaan niin helppoa kuin luulisi. Kun alkaa syömään elimistön aineenvaihdunta menee hämilleen. Aineenvaihdunta alkaa käymään ylikierroksilla josta seuraa suunnaton hikoaminen.

Tämä on teoriani, josta en tiedä onko se totta. Itse uskon siihen, mutta varmuutta en ole saanut. Toivottavasti tämä kuitenkin valaisee hieman muitakin jotka painivat saman asian kanssa, koska en tosiaan usko olevani ainut. Tsemppiä, se helpottaa kyllä ajan kanssa!