When life isn't enough

Tänään lomalle. Mä en tuu ikinä selviimään siitä. Värväsin mun poikaystävän katsomaan, että syön varmasti kaiken mikä pitääkin ja nyt kaduttaa. Mä en tahdo syödä kaikkea mitä pitää. Mun painokin oli tippunut parissa päivässä (VAIN) 100 grammaa, mutta se tunne oli äärettömän hieno. Olin enemmän kuin onnellinen. Tai ehken minä, mutta anoreksialleni se oli riemuvoitto.
Ei hitto et mä oon väsynyt..Et ei mulla muuta.

Weight limit?

Bmi 18,5 on normaalipainon ALAraja ja minulla, joka on 163 cm pitkä, se tarkoittaa 49,2 kiloa. Se on osaston vähimmäistavoite ja nyt se on saavutettu. Mitäs nyt? Oonko mä nyt … terve ? Ainakin onnistun nyt esittämään tervettä helpommin. Kukaan ei nää mitä sisälläni tapahtuu ja hyvä niin. Ei kenenkään pidä tietääkään. Joten nyt virallisesti iki-iloisuus vaihde päälle ja kaikki on taas hyvin.

Pakko kyllä myöntää, että eilen herpaannuin aivan hetkeksi ajattelemaan, että mitä jos kroppani ei olekkaan ihan kamalan iso..ehkä jopa ihan siedettävä. Kuitenkin tämä ajatus haihtui mielestä todella nopeasti. Kyllähän minä olen iso ja kroppani ihan löllö pallo. Minun kuitenkin on opittava elämään sen kanssa. Silloin uskon olevani jo niin terve kuin koskaan voin olla. Kun syöminen ei ahdista tai kontrolloi elämää ja kropan kanssa voi elää, muuta ei voi vaatia. Eiväthän ”terveetkään” ihmiset useinmiten ole tyytyväisiä kroppaansa niin miten joku voisi olettaa, että minäkään olisin.

Eilinen oli hyvin erikoinen päivä minulle ja äärimmäisen haikea. Kaksi ihanaa opiskelijaa jotka olivat riemastuttaneet osastomme arkea kuuden viikon ajan lähti ja samoin aivan yllättäen yksi erittäin ihana potilas (tunnistat kyllä itsesi tästä muru ^^ ). Toivon tälle ihanalle ihmiselle kaikkea hyvää ja todellakin ettei tämä kamala tauti saa häntä enää ikinä koskaan valtaansa. Riguli, sie olet ansainnut parhaan mahdollisen elämän ja anoreksia ei kuulu siihen, muista se <3 Meillä kaikilla tulee tosi tosi kova ikävä sinua !

Päivän kappale: Sallan ja Miron matka maailman ympäri - Älä tartu mun siipiini

Let me out of here..please..

Tunnen nilkassani sykähtelevää kipua ja sitä katsoessani näen kolme pientä naarmua. Ne näyttävät säälittävän pieniltä, hyvä että edes näkyvät. Ne ovat eilisillan takaisia ja tänään uudelleen auki revittyjä pikku naarmuja joiden olisi pitänyt olla syvempiä, enemmän vuotavia ja kiteytettynä paljon parempia. Ihmettelen kyllä itsekkin miten noin pienistä naarmuista syntyi tuollainen kipu kun suuremmistakin ollaan selvitty paljon pienemmällä säryllä.

Mutta mikä ihme ajoi minut tuohon jälleen? Ahdistus ilmeisesti siinä taustalla oli. Yritin ottaa rauhoittavia ja alkaa puhastelemaan omiani. Se vaan ei suostunut onnistumaan. Pelkään itseäni suunnattomasti. En tahtoisi olla näin sekaisin. Tuntuu myös, että kyseiset lääkkeet joita syön ei edes oikein auta enää. Olen ehkä tullut immuuniksi osin. Ajauduin myös niin säälittävään tekoon, että otin rauhoitavaa lääkettä ja vähän ajan päästä join siideripullon. Harmikseni en mennyt liiemin sekaisin siitäkän. Vähän olin omissa maailmoissani, hoipertelin ja tietyt asiat unohtuivat. Hieman kuin känni, mutta ilman sitä hauskuutta. Vaikka minulla nuo oireet tulivatkin lievänä niin älkää nyt jumalauta alkako kokeilla itse sekakäyttöä. Se on oikeasti todella vaarallista ja idioottimaista tehdä niin!

Aloin miettimään viikonloppuna tilannettani oikein kunnolla ja tulinkin joihinkin tuloksiin. Pelottavin diagnoosi minkä itselleni kyhäsin oli ahmimishäiriö/bulimia. Mitä jos tämä menee siihen?Syön jo salaa ja annoskoot ovat välillä pelottavankin suuria, sekä oksentamisen miettiminen on palannut mieleen. Kerran jo juoksin paniikissa vessaan, mutta sain kiellettyä itseäni oksentamasta ja menin nukkumaan. Mutta milloin se päivä koittaa että en onnistukkaan sanomaan sairaudelleni ei. Eihän minun pitänyt pystyä viiltelemäänkään vaan tässä sitä silti ollaan. Jäin viiltelyynkin aivan totaalisesti koukkuun jo yhden pikkiriikkisen viillon jälkeen joten miten oksentaminen sitten. Taitaisin jäädä siihenkin koukkuun.

Minä oikeasti pelkään enkä ymmärrä enää mistään mitään. Kuinka tämä voi olla näin, milloin minusta tuli tällainen sairastava huomiohuora? Haluan siis oikeasti pyytää, että älkää ikinä antako tälle sairaudelle edes pikkurilliä. Se vie muuten koko käden. Älkääkä rakkaat ihmiset aloittako pelleilemään ruualla, älkää viillelkö, älkää tehkö mitään pahaa ikinä itsellenne vaan rakastakaa itseänne ja voikaa hyvin! Ette te halua tätä sairautta taakaksenne, voin vaikka vannoa.

Huono anorektikko?

Jouduin käymään jälleen keskustelun itseni kanssa siitä kuinka hyvä anorektikko olen. Alkujaankin olen ollut ihan säälittävän huono anorektikko, en edes kehtaisi kutsua itseäni sillä nimellä. Sain painoni alas kyllä, voin huonosti, ruoka ahdisti jne. Miksi kuitenkin sitten suostuin ottamaan avun vastaan? Miksi halusin ITSE parantua? Miksi olen niin tunnollinen potilas? MIKSI SYÖN?! Olen epäonnistunut. En onnistunut olemaan edes anorektikko, joten missä minä sitten voisin onnistua? Tokkopa missään, who knows.

Nytkin olen kotona lomalla, pe - su loma. Pisimpiä mahdollisia lomia siis, minullahan menee kotona niin hyvin joten voin saada tuollaisia lomia. Hyvin menemisen mittari on se, että paino nousee. Kuitenkin totuus on ehkä hieman toinen, jota en ole kehdannut myöntää ääneen..Minä ahmin. Syön ateriasuunnitelmastani vain ihan pakolliset eli kaikki leivät, maidot, hedelmät yms jää pois. Teen tätä, koska tiedän, että syön ihan hirveästi kaikkea ylimääräistä. En edes tajua miksi teen niin. En saa siitä ruuasta mitään nautintoa, mutta noh..se on jotain tekemistä. Kaikki muut pelkäävät, että selviytyvätkö he kotona syötävistä aterioista kun minä samalla mussutan menemään kaikkea. Häpeän itseäni!

Olen pystynyt selittämään itselleni tätä karmeaa toimimista sillä, että painoni pitää nouta kuitenkin. Tämän aamuinen kuitenkin pysäytti aivan todella; Minulla olivat alkaneet menkat. Olenko siis jo läski? Näen itseni kyllä läskinä, mutta olen voinut tuudittautua ajatukseen, että se on vain mielessäni, mutta nyt sain konkreettisen todisteen. Kamala minä, kamala ruoka, kamala elämä. Tahdon takaisin parin kuukauden päähän. Haluan aloittaa alusta, en halua toimia näin. En halua voida lihota näin helposti.

Ps.  Tämän piti olla paranemismyönteinen blogi, joten pyydän anteeksi tätä vuodatusta. Ehkä minä löydän motivaationi taas joku päivä. Tänään se vain on karannut jonnekkin kauas kauas pois. Ehkä unohdin pakata sen matkaani ja se jäi virumaan osastolle. Ken tietää.

Sairaala visiitti

Eilis ilta ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut. Ensin pahoitin mieleni todella pahasti kun tuli vähän sanomista kavereilta, että onko minun kannattavaa osallistua meidän luokan yhteiselle risteilylle. Harmistuksissani sitten ajattelin, että menisin aikaisin nukkumaan - yhdeksältä siis. Noh, jäin sittenkin istumaan yhteisiin tiloihin ja naureskelemaan muiden kanssa. Lopulta pääsin nukkumaan kymmenen aikoihin ja otin unilääkkeen (mitä olen syönyt täälä ennenkin), josta menin suoraan iltapesulle ja ajattelin vielä tarkistaa facebookin. Pian havaitsin että en kykene lukemaan mitään ja olin aivan tööt. Viimeinen selkeä muistikuva on siitä, että totean huonetoverini näkyvän kahtena. Hän oli kuulemma myös kysynyt montako sormea hänellä oli pystyssä (oli 2, vastasin 4) ja montako tuolia näin (oli yksi, vastasin kaksi). Lopulta hän passitti minut hoitajien luo.

Siinä hoitajat sitten tutkiskelivat minua kun tulin hoiperrellen heidän luo ja kerroin näkeväni kaiken kahtena. Esimerkiksi ilmoitin omalle hoitajalleni, että hänellä on 4 kulmakarvaa..Mystistä :D He soittivat vielä päivystävälle lääkärille joka pisti minut edelleen sairaalaan. Sielä oli tarkoitus käydä vain magneettikuvassa, mutta he tutkivat aivan kaiken - sydänfilmin, kuumeen, verenpaineen, verensokerin yms yms. Aamulla sitten viimein pääsin magneettikuvaan ja voin sanoa sen olevan pelottava kokemus! Ehkä pahinta minulle oli piikkipelkoisena kanyylinlaittaminen, mutta en voi sanoa nauttineeni sielä pienen pienen putken sisällä makoilustakaan.

Mitään diagnoosia en saanut. Kaikki kokeet olivat "puhtaita". Ilmeisesti siis unilääke sai jostain syystä minut aivan sekaisin. Tästä lähtien se lääke on siis historiaa ja sain korvaavan lääkkeen tilalle. Toivottavasti se toimisi nyt paremmin :)

Mainitsin myös tuosta risteilydraamasta. Luokkalaiseni siis olivat hyvin huolissaan pärjäämisestäni sielä ja sain kuvan etten olisi yhtään tervetullut mukaan, koska he eivät voi luottaa siihen että osaan huolehtia itsestäni. Se sattui enemmän kuin paljon! Olen tehnyt ihan jumalattoman paljon töitä sen eteen, että pärjäisin oikeassa elämässä ja sitten kun tulee aika näyttää se niin kaikki ovat heti todella skeptisiä. Miksi hitossa sitten edes yritän jos olen alkujaankin jo menetetty tapaus. Tekisi mieli vaan jättää koko risteily väliin. Pitäkööt muu luokka sielä hauskaa ilman tällaista syömishäiriöistä paskaa. Ja kaiken kruunaa se, että risteilylle lähtee myös minun kanssa saman ikäinen luokkalaiseni jolla myös on syömishäiriö. Jännästi hänen lähtemisessään ei ole sitten yhtään mitään ongelma. Miksi sitten minä saan tallaisen kohtelun, olenko minä huonompi kuin muut, olenko täysi säälittävä paska, joka ei kykene edes huolehtimaan itsestään? Sitähän minä aina olen ollut, luokan pieni teini joka ei osaa mitään ja jota pitää huoltaa.

Hemuleita ja Pikku Myitä

Onko pakko palata osastolle jos ei tahdo? Ilmeisesti vastaus kysymykseen oli kyllä, koska tänne tuli palattua eilen illalla. Loma oli ihanan pitkä ja oikeasti ehtikin tekemään asioita. Nautin siitä täysin siemauksin. Ainut asia minkä voi sanoa haitanneen lomaa oli tietenkin rakas ystävämme ruoka. Se aiheutti ahdistusta ja paljon paljon kompensointia. ”Jos nyt otan tämän suklaapalan niin jätän lounaalta maidon pois... sehän on ihan ok vai mitä?” Tätä koko viikonloppu sitten oli – dialogia anoreksian kanssa. Jälleen se ajoi myös viiltelemään, mutta kadun sitä syvästi. Ei saisi, mutta kun..

Joka tapauksessa sain syötyä ainakin kalorimääräisesti sen mikä pitikin vaikka joitain ruokia jätinkin pois ja nutrit menivät kerran lavuaariin. Ainakin paino oli noussut joten täälä ollaan tyytyväisiä, se riittää.

Mutta jotta ei menisi ainoastaan ongelmien vatvomiseen niin minulla kuitenkin oli mukava viikonloppu. Näin kavereita, kävin kirppiksellä, värjäilin äitini tukan (sai leikkiä kampaajaa ;) ), kävin omalla asunnollani ja vaikka mitä ihanaa! Kävin jopa erään ystäväni kanssa ulkona syömässä kiinalaisessa. Ja miettikää, olen yhä elossa vaikka joku muu tekikin ruuan ja se ruoka oli ”roskaruokaa”. Voinen siis olla ylpeä saavutuksestani! (Piti laittaa myös eräs kuva kävelyltäni, mutta tekniikka kusahti ja en saanut sitä, mutta ehkä joskus vielä.)

Ainiin, melkein unohdin kertoa, että me olemme nyt viimein sitten muuttaneet. Osaston tilat siirtyivät noin kilometrin päähän edellisestä paikasta. Nyt asustelemme sokkeloisessa vanhassa koulurakennuksessa johon on keskitetty vain ja ainoastaan sh-potilaat. Henkilökohtaisesti itse en pidä tästä paikasta ja olisin voinut jäädä hesperiaankin, mutta kyllä tämä menettelee. Kunhan nyt käytännöt vakiintuvat taas ja kaikki muuttokuormat saadaan purettua niin eiköhän tännekkin ala pikkuhiljaa kotiutumaan. Sekä toisaalta sitä nyt seisoo kuukauden vaikka päällään!

”Koko muumimamma oli pyöreä juuri sillä lailla kuin äitien kuuluukin olla. - - ” (Luen muumilaakson marraskuu kirjaa..Syvällinen opus :D)

Ilta-vitutus potenssiin tuhat

Mä inhoan ja vihaan koko helvetin osastoa tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta ikinä! Tätä paskaa ei jaksa enää sekunttiakaan. Jos uskoisin, että voisin pärjätä "ulkomaailmassa" niin lähtisin tältä istumalta; ottaisin ratikan ja painuisin vittuun. Valitettavasti niin en voi tehdä. Parantumiseni on tärkeintä vaikka nyt tuntuu niin kurjalta.

En vaan oikeesti tajua miten tästä osastosta on tullut yksi iso sirkus. Yhteiset säännöt pitäisi olla ja kaikkien ne pitäisi tietää, erityisesti hoitajien, mutta eeeeei tämä ei ole koko totuus. Jos olet nuori angstiteinipaska jolla on "siis niinku ihan hirveeeeeen rankkaa, daaaa" niin voit rikkoa sääntöjä kun samalla hoitajat taputtelevat päähän säälien. Täälä ei ole enää mitään sääntöä joita oli ennen. Kukaan ei enää välitä. Tai me vanhat välitämme, mutta nämä uudet luurankoteiniprinsessat tekevät oman mielensä mukaan. Lähtis jos ei nappaa olla täälä ja sitoutua hoitoon, mutta voivoi kun on alaikäinen niin ei voi. Silloin ratkaisu on kyseleminen muilta potilailta, että kuinka täältä potkitaan pellolle. Fiksua, niin helvetin fiksua teiniprinsessat. Jatkakaa samaan malliin niin toivottavasti pääsisitte pois täältä. Eihän siihen tarvittais kuin vain pari naarmua ja puhetta siitä kuinka itsetuhoinen on.

Mutta jos joku tätä lukeva on tulossa osastolle niin voin varoittaa, että kannattaa kyllä varautua siihen, että fraasi "keskity vain omaan hoitoosi" tulee aika tutuksi. Niinkin tutuksi, että haluaisit kuristaa sen sanojaa tai heittää vaikka kengällä tai ihan miten vain purkaa agressiosi. Vittu tervetuloo vaan osastolle hoitoon, tääl on niin ihanaa ettette ikinä uskokkaan.

Tunteiden vuoristorata

" Vittu perkele! " Tämä on kaikki mitä voin ajatella tällä hetkellä. Olen niin sekaisin ja syy siihen on tällä erää tunteet. En ollut käsittänyt kuinka paljon olinkaan menettänyt tunteitani sairauteni takia. Ainoat tunteet olivat viha, turhautuminen, ahdistus jne. Eli kaikki havaittavissa olevat tunteet olivat negatiivisia tai sitten en oikeasti tuntenut yhtään mitään. Siksi kait se syömättömyyskin houkutteli. Se sai tuntemaan edes JOTAIN.

Nyt kuitenkin kun hormoonitasapaino alkaa korjaantumaan, sekä muutenkin olo kohentua niin mukaan on tullut myös muita tunteita. Nyt osaan kokea myös jo positiivisia tunteita. Varjopuolena voin kuitenkin sanoa, että myös negatiivisista tunteista on tullut..erillaisia. Ne ovat ikään kuin heränneet henkiin ja ne oikeasti satuttavat paljon enemmän. Olen alkunut tuntemaan esimerkiksi kateutta, iloisuutta, mustasukkaisuutta, ihastusta, rakastumista, ahdistusta ja kaikkea siltä väliltä.

Hämmentävin tunnekuohu mikä tällä hetkellä on ollut päällä on joku ihmeen ihastumis/mustasukkaisuus soppa. Kuten olen aikaisemminkin maininnut niin olen onnellisesti parisuhteessa ja haluan kyllä jakaa lopun elämääni kyseisen ihmisen kanssa (älkääkä vain sanoko, että ethän sinä voi tietää sitä vielä. Kyllä, en tiedäkkään, mutta haluan uskoa.). Kuitenkin nyt olen havahtunut siihen, että olen ihastunut hänen kaveriinsa, joka myöskin on parisuhteessa. Olen jopa mustasukkainen hänestä, joka oikein hävettää myöntää ääneen. En ymmärrä, en tajua, en halua! Toisaalta onhan tämä paljon ihanampaa tuntea normaaleita ongelmia kuin rypeä pelkästään tunnekuolleena omassa sairaudessaan. Still, it hurts and tears me apart.

Mutta asiasta toiseen siirtyäkseni niin minulla alkaa huomenna taas loma! Kyllä, loma ja jo torstaina! Takaisin olisi tarkoitus tulla sitten sunnuntaina kello 19 mennessä. Miten ihanan ja pelottavan pitkä loma. Normaalisti näin pitkiä lomia täältä ei irtoa, mutta osastomme on muuttamassa joten he haluavat meidät enemmän kuin mielellään pois jaloista. En tosiaan valita. On kyllä jännää mennä kotiin, koska olen suunnitellut, että tämä viikonloppu menee ilman mitään tarkkoja suunnitelmia. Toki noudatan ateriasuunnitelmaani, mutta en suunnittelu etukäteen ruokia. Lupaan kuitenkin syödä hyvin ja lupaan käydä kaverini kanssa kiinalaisessa ja syödä iiiihan koko annoksen vaikka se kuinka läskiksi minut sitten tekisikään. Wish me luck!

Miksi haluan parantua anoreksiasta?

Viime aikoina parantumiseni on ollut hyvin vaikeaa, joka näkyykin useimmista postauksistanikin. Tämä on ehkä sitä vaikeinta aikaa ja tuntuu etten vain pääse siitä yli. Siksi ajattelinkin listata muutamia asioita joiden takia minä alkujaankin hakeuduin tänne hoitoon. Pakko saada motivaatio taas takaisin!

Haluan voida paremmin

Tästähän se kaikki alkoi, minulla oli kurja olla. Fyysinen kunto oli olematon ja henkinen vielä kurjempi. Tai oikeastaan minähän olin vain pelkkä tunnekuollut möykky, jonka ainut aistittavissa oleva tunne oli kurjuus. Haluan voida paremmin! Haluan jaksaa käydä lenkillä, haluan jaksaa kävellä edes vessaan. Normaalia elämää on niin kova ikävä.

Tahdon ystäväni takaisin

Tämä sairaus on karkottanut minut täysin sosiaalisista piireistä. Kavereillani on useasti tapana mennä kahville tai syömään yhdessä – minä en yleensä lähtenyt mukaan. Muutenkin voimat oli täysin loppu ja yksinkertaisesti yhteyttä ei vain jaksanut pitää. Minulla on ikävä ystäviäni niin paljon.

Haluan lapsia

Kyllä, olen aina halunnut äidiksi. Mukava mies, pari lasta ja lemmikki. Se on ikuinen haaveeni ja karu faktahan on, että en minä lapsia saa tässä kunnossa, enkä miestäkään ellei sellaista jo olisi.

Terveenä näyttää paremmalta

Olen katsonut vanhoja kuviani useasti tässä hoidon aikana. Vanhoissa kuvissa olen ehkä hieman pyöreä juu, mutta olen onnellinen. Se jos mikä on kaunista. En edes käsitä miten olen voinut kestää itseäni niiden lommoposkien kanssa, hyi miten sairaan näköinen silloin oli. Nyt kuitenkin on alkanut huomaamaan, että miehetkin alkavat taas kiinnittää enemmän huomiota kun näyttää ihan oikeasti terveemmältä. Ainahan se lämmittää kun komea mies hymyilee kaupungilla. Lisäksi vaatteetkin istuvat paaaaaaljon paremmin kuin ennen, mitä luksusta.

Haluan voida syödä ja nauttia siitä

Ruoka on ollut minulle aina hyvin tärkeä asia. Olen rakastanut sen tekemistä ja sitä tunnetta kun koko perhe kokoontuu yhteen ja syö. Ruoka on oikeasti yhdistävä asia.

Kumpi on kauniimpaa? 

                                                    ...Tämä....       

                                                    ....Vai tämä?

 

It's too cold outside for angels to fly

” Näen, että sinulla on kuitenkin taustalla hyvin vahvoja terveitä ajatuksia. ” Näin minulle todettiin tänään. Niin..kait minä tiedän mikä on oikein ja mikä väärin, mutta mitäs jos tunteiden ja järjen mukaan oikea ja väärä ovat eri asioita. En ymmärrä miksi minun pitää muka nostaa painoa vielä. 47,2 kiloa. Vaaka näytti tänä aamuna yli 47 kiloa!! Voi paska. Olen jo normaalipainoisen näköinen ja olen jo ihan terve fyysisesti. Miksi siis tietoisesti pitäisi nostaa painoa lisää..En ymmärrä, tai tunteeni eivät ymmärrä. Täyttä paskaa tämmöinen.

Mutta niin, viikonloppu olisi nyt takana päin. Huhuh! Rankkaa, ihan hiton rankkaa oli. En oikein osannut syödä ateriasuunnitelman mukaan. Annoskoot olivat ihan kunnolliset, mutta joskus söin yli ateriasuunnitelman ja joskus alle. Silti oli ihan paikallaan päästä poikaystävän luo. Harmi vain, että syöminen haittasi muuten iloista lomaa. No mutta selvisin naarmuitta, ainoastaan "jouduin" polttamaan yhden tupakan (en normaalisti polta) ahdistukseen. Ehkä se oli parempi vaihtoehto.

Tänään osastolle on myös tullut 2 uutta potilasta. Ne on niin pieniä :l Kumpikin kyllä vaikuttaa ihan mukavalta, mutta pakko myöntää, että uusien sairaiden luurankokehojen näkeminen saa kaiholla miettimään omaakin menneisyyttä. Ihan kamalaa aikaahan se oli, mutta silti oli koukuttavaa saada painoa vaan alemmas ja luita näkyviin. Enkä oikeastaan voi mitään sille, että ajatus kakkosella alkavasta painolukemasta kiehtoo mieltä. Mutta ei, nyt en päästä anoreksiaa valloilleen. Sais mun puolesta vaan ihan oikeesti tukkii turpansa..

”Sä tiedät kuinka paljo stressaan tätä
mietin että kuinka kauan sä oikee kestät
mut yritän ja yritän ja yritän ja yritän,
olla olematta niin vittupää et tyrin tän”

Laini – Pahoillani

Adios osasto pariksi päivää, I'm not gonna miss you!

Se olis taas viikonloppu edessä ja tällä kertaa en mene edes kotiin vaan poikaystäväni luo. I'm sooooo happy ^^ ! Jännittäväähän tämä sinäänsä on, koska ensimmäinen kerta "ulkomaailmassa" jolloin en voi olla itse mitenkään vastuussa ruuistani, en voi kinuta sitä kevyt vaihtoehtoa vaan syön sitä mitä tulee. Raportoin sitten viikonlopun jälkeen kuin kävi, jäinkö mahdollisesti jopa eloon.

Tein myös eilen jotain todella suurta, joka hetkittäin myös kaduttaa - vein teräaseeni kansliaan takavarikkoon. Itku kurkussa vien ne sinne ja kerron haluavani viilllellä. Jouduin tietenkin hoitajan puhutteluun tästä. Enhän minä sielä mitään muuta oikein osannut tehdä kuin itkeä pillittää, mutta kuulemma oli todella hyvin ja oikein tehty, että toin ne sinne. Mutta olikohan? Ehkä, ehkä ei. No sain joka tapauksessa vielä rauhoittavaa lääkettä joka tekee minusta hyvin tokkuraisen ja ihan rehellisesti kännisen. Esimerkiksi lähetin ystävälleni hämärän viestin jonka alku kuului näin: " Mun maailma pyörii ja mä pyörin ja nyt taitaa unettaa, mut mä tahon pyörii. True story bro." Repesin aamulla kun huomasin tuon viestin..Pitääkin ihmisen olla sekaisin.

Ainiin kävimme eilen myös kasvitieteellisessä puutarhassa. Se oli kyllä ihan jees paikka. Ja minulle tuo retki oli hyvin piristävä, ennen sitä nimittäin teki mieli vetää koko maailmaa turpaan, mutta sen jälkeen ei vituttanut enää ollenkaan niin paljon. Kasvit ovat välillä hyvin terapeuttisia. Voisin laittaa jonkun kuvankin sieltä kuhan keksisin minkä..Elämän suuret valinnat.






Päivän kappale: Teflon brothers feat Stigi - Seksikkäin jäbä (Party party ^^ )

Health or sickness? I DON'T KNOW !

Mulla on kriisi päällä! En tajuu, nyt menee paljon huonommin kuin esimerkiksi ihan alussa. Haluan kuolla ruokailuihin ja ne aiheuttaa niin suuria kipuja, sekä ahdistusta. Tästä taas tulee ajatukset viiltelystä. Olen niin pohjalla! Olen jopa salaa ottanut vähän terävämät sakset yhteisistä tiloista ja kun nekään eivät olleet tarpeeksi tehokkaat niin tänään otin ihan kansilian edessä olevalta ilmoitustaululta kunnon järeän nuppineulan. Miten noloa tää voikaan olla? Mitä mun pitäis tehdä? Kyllä hoitajat vakuuttaa ettei viiltely oo ratkaisu mihinkään, mut siitä tulee vaan niin hyvä olo. Sairasta.

Sain kuitenkin hieman shokkihoitoa anoreksiasta. Eräs ystäväni linkitti minulle tämän (http://www.youtube.com/watch?v=sz-nPMTXduo) videon. Siis hyi helvetti miten sairasta! Miten tuo nainen voi olla edes hengissä?! Ja mitä, sairastanko minä muka samaa sairautta..Hyh! En todellakaan halua enää anoreksiaa valloilleen. Nyt on vaan pakko pakko pakko (!!) saada tämä tauti kuriin. Mä en halua eläväksikuolleeksi luurangoksi, en vaan tahdo. Pakko tsempata, en vain ihan vielä tiedä kuinka siinä onnistun. Kuinka ikinä tulen selviämään siitä, että painaisin + 50 kiloa?! Ehei, not gonna happend bro. En voi sille mitään, että koen olevani jo nyt valas..En halua olla enää valaampi. Perkeleen ristiriita, painuis vittuun koko anoreksia, että voisin ajatella selkeästi. Kuulitko anorekisiamörkö..PAINU VITTUUN MUN ELÄMÄSTÄ ! 

     ” Tällainen pieni tyttö helposti häviää.
 Jos tuuli tarttuu hiuksiin, voi kauas lennähtää.

    Pidä musta kii,
      Älä päästä koskaan.

    Tällainen pieni tyttö helposti unohtuu,
       kun ei sanottua saakaan "Älä mee." ”

  * Nelli -Pidä musta kii

Uusia oireita

Minulla on mennyt todella hyvin koko hoitojakson ajan, tai niinhän te luulette hoitajat. Mutta arvatkaas mitä..Se on vaan pelkkä suojamuuri. Reipas ulkokuoreni on pelkkää esitystä, että siitäs saitte, ette tiennyt mitään. Nyt te sitten ihmettelette, että miksi mä viiltelen. " Mistä sä ton keksit? Täältäkö? " Kyllä just niin, mähän viiltelin ihan vaan matkimisen ilosta. Nyt se on sit muka joku uus oire joka pitäis saada kuriin ennen kuin ehtii päästä pahemmaksi. Voin kyllä paljastaa, että ei se mikään uusi oire ole..Ette tiedäkkään kuinka useasti olen seissyt puukko kädessä, mutta päätynyt sittenkin rankaisemaan itseäni syömättömyydellä, mutta nyt te ootte vienyt multa senkin pakokeinon, joten pakko oli keksiä jotain muuta!

Onkohan se oikeesti niin vaikeaa tajuta, että täälä saattaa joskus ahdistaa. Heti kun meet pyytää rauhoittavaa joka on tarkoitettu ahdistuksen laukaisemiseen niin johan tulee kyselytulva, että miksikäs sä nyt tätä otat. No mitä vittua luulet, mua AHDISTAA ! Give me the pill NOW ! Siinä vaiheessa kun on jo niin alhaalla et haluu turvautua lääkkeisiin niin melkein sitä haluukin alkaa selittää, että mihinköhän nää lääkkeet on tarkoitettu. Vittu tätä paskaa.

Ainiin, kuulemma miulle suunnitellaan uk:ta kahden kuukauden päähän. Ensin kuukauden painonnosto vaihe vielä ja sitten päälle kuukauden ylläpito kausi. Adios sen jälkeen ja kohti elämää. Tänne laitokseen mä en aio enää ikinä palata.

Viikonloppu kuvina

Lupasin kuvia viikonloppulomaltani ja niitä olisi nyt tulossa. Loma itsessään meni aika päin persettä jos totta puhutaan. Kyllä, söin ateriasuunnitelmani mukaan ja enemmänkin, mutta tästä seurasi suuri ahdistus. Ahdistus, joka sai minut tekemään jota en koskaan uskonut uskaltavani tehdä...viiltelin. Olen minä ennenkin seissyt puukko kädessä, mutta näinä kertoina en uskaltanut tehdä mitään. Nyt sitten nuppineulalla sain aikaan pari pientä naamua, joiden kipu tuntui taivaalliselta jos totta puhutaan. Toisaalta aikaansaannokset olivat oikeasti vain nolon pienet naarmut, joista ei tullut kuin pari pisaraa verta...Olen liian nössö. Haluaisin yhä suurempia viiltoja, kipeämpiä viiltoja, verta..Tuntuu kuin olisin koukussa heti ensimäisen kerran jälkeen. Mutta ei, osastolla ei saa viilellä. Muutenkin aika säälittävää teini angsti touhua vai mitä?

Nyt kuitenkin niitä kuvia ettei meni turhaksi valittamiseksi.

Uusi kamera ja kynsitöhräyksiä

Aamulenkiltä (lue: aamuLÖLLÖKÄVELYLTÄ) maisemia

Muutamia aterioita viikonlopulta; Lapsuuden mieleentuovaa makaronivelliä, jälkiruuaksi karpaloita kinuskikastikkeella ja aamupalapuuro :)

 

Päivän kappale: Imagine dragons - It's time

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/4848433/?claim=3baufxw3pwj">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>