Ole yksin oman surusi kantaja

Rintaani puristaa. En jaksaisi enää hymyillä kenellekkään, en vaikka se on ollut suojamuurini. Olen todella väsynyt tähän kipuun ja suruun. Tahtoisin juoda pääni täyteen. Humala loisi hetkellisen illuusion siitä, että minulla on mukavaa. Lopulta tulee kuitenkin vain kaksin kertainen ahdistus ja luultavasti krapula.

Olen harkitsemassa myös eroa poikaystävästäni. Rakastan häntä ihan suunnattomasti ja tiedän etten saisi ketään yhtä hienoa ihmistä. Ei kukaan voi kohdella minua niin hyvin kuin hän. Silti taidan haluta erota tai hän haluaa erota minusta tai sitten jotain. En jaksa enää. En ole enää onnellinen. En tahdo enää samoja asioita kuin ennen. Haaveeni ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ne leijailevat päivä päivältä kauemmas luotani kuin kevyet höyhenet tuulen mukana.

Tässä tilanteessa kun mitään ratkaisua ei näy lähipiirissäkään tulee ajatus anoreksiasta taas mieleen. Se on tuttu pakopaikka. Alipainoisena turtui koko ajan vain enemmän. Kaikki pyöri ruuan ympärillä. Muita ongelmia elämässä ei ollut. Ainoa ahdistuksen kohde oli se, että lihoanko nyt tästä leivästä vai en. Se oli tavallaan yksinkertaista. Se oli oma kupla. Kaipaan sinne takaisin ja toivoisin oikeasti sydämeni pohjasta, että minun annettaisiin karata sinne takaisin. Minä pyydän ja anelen. Antakaa mun mennä.

Psykiatrinen osasto

Menin sovitulle tapaamiselleni polille. Kyseessä oli tämä "kriisiaikani", jota olin odottanut nyt kolme viikkoa. Minua pelotti mennä sinne ja kohdata hoitajani. En tiennyt mitä sanoa. Miten voin sanoa olevani näin paskana? Lopulta päädyin itkemään lähes koko tapaamisen ja vuodatin ihan kaiken ulos. Kerroin miten mietin kuolemaan, miten minua väsyttää, miten haluaisin luovuttaa. Hän oli tietenkin todella huolissaan. Lopulta päädyimme konsultoimaan lääkäriä ja hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle osastolle. Minun oli lähdettävä sinne heti. En saanut edes mennä bussilla vaan jouduin taksiin. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui. Kaikki kävi niin pian. Minulle iski paniikki arkisista asioista, esimerkiksi siitä miten minä nyt tänään sitten pesenkään pyykkiä ja onko ruokaa nyt liikaa jääkaapissa!

Sitten saavuin perille keskelle maaseutua. Ulkona tihutti, oli hämärää ja todella kylmä. Meni kolkuttelemaan akuuttipsykiatrian ovea. Sielä minut otettiin ystävällisesti vastaan ja vähän kyseltiin miten voin. Sain oman hoitajan ja hän tarkisti tavarani joista takavarikoitiin tiettyjä esineitä. Sain paikan kahden hengen huoneesta, jossa kanssani oli uupunut äiti. Sielä oli seesteistä. Makoilin, itkin, mietin oloani. Sitten minut siirrettiin kerrosta ylemmäs, koska ensimmäisellä osastolla oli opinnäytetyöparini harjoittelussa.

No miten sitten osasto kaksi näyttäytyi minulle? Ensimmäinen asia jonka pisti merkille oli kamala tupakan haju. Kyseessä oli "vähän hullumpien" osasto. Sain huoneen neljän muun naisen huoneesta. Yksi oli vanhus joka ramppasi tupakalla, yksi oli höpöjä puhuva nainen, yksi todella mukava nuori nainen ja sitten oli tämä yksi. Tämä neljäs nainen huusi minulle heti kättelyssä, että mitä vittua mä teen tuolla. Käski painua takaisin kotiin etten saisi traumoja näistä potilaista, jotka on oikeesti kuolemassa - kuolemassa lääkkeisiin. Toki sanoin hänelle vastaan, mutta kun kukaan ei nähnyt aloin itkemään. Silloin tiesin haluavani pois, mutta päätin nukkua yhden yön sielä silti.

Ilta tuli, mutta uni ei. Sain hyvät lääkkeet joilla nukahdin ja seuraavan kerran havahduin aamupalaan. Söin kiltisti aamupalan (yhden leivän ilman päälisiä) ja menin tapaamaan lääkäriä. Kerroin lähteväni pois. Hän antoi minulle luvan, kuitenkin sairaslomaa sain ja lisää lääkkeitä. Epikriisistä selvisi myös, että masennusdiagnostiikkaani on muutettu. Minulla on nyt "F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita".

Nyt olen sitten lepäillyt ja yrittänyt selvitä päivästä toiseen. En voi sanoa vieläkään voivani hyvin, mutta ehkä selviän. Minun oletetaan selviävän, joten niin kait minun pitää tehdä.