Finally fresh air.. Fucking awsome.

Olen ollut nyt hieman kipeänä viime päivinä, jonka takia jouduin "kotiarestiin". Siispä kaikki miun ihanat ulkoilut kiellettiin. Kyllähän se sattuu kun viedään pois mahdollisuus raittiiseen ilmaan ja tunnin ulkoiluun. Pakko myöntää, että sisälläni asuva pieni anorektikko kärsi suunnattomasti kun en päässyt "kuluttamaan". Hieman kummallinen reaktio sinäänsä, koska minulla tosiaan ei ole ollut koskaan taipumusta pakkoliikuntaan, mutta nyt se tuntuu olevan elinehto, että pääsee ulos. Tiedä sitten onko se kulutusnäkökulmasta ajateltuna vaiko vain siitä johtuen, että tekee kaikkensa, jotta pääsee pois osastolta edes hetkeksi. No sairastelut on nyt viimein ohi ja huomenna koittaa aina yhtä ihana kotiloma - jälleen hieman pidempi kuin edellinen ! Voipi olla tai voipi olla olematta, että siltä lomalta ehkä voisi tulla muutamia kuvia tännekin.

Huomenna siis olisi tarkoitus lähteä kotiin vanhempien luo kello kuuden jälkeen ja käydä lauantaina jopa toisessa kodissani eli omalla kämpälläni. Tuntuu niin hyvältä päästä kiinni normaaliin arkeen, edes hetkeksi ja unohtaa tämä kaikki paska täältä. Mutta ennen kotiinlähtöä pääsen polille käymään sellaisessa ryhmässä jossa suunnitellaan viikonlopun aterioita. Sieltä voi saada hyviä vinkkejä mitä kaikkea erillaista aina voi syödä :) Aina sen ei tarvitsisi olla se leipä + margariini + juusto. Pidemmän päälle alkaa tuo ateriasuunnitelma olemaan tylsähkö. Ei sillä, en minä vieläkään oikein osaa nauttia mistään ruuasta, mutta jos edes yrittäisi.

Tänään myös otettiin esille mahdollinen jatkohoitoni suunnittelu. Luultavasti osastohoitoni tulee siis kestämään suunnilleen 3 kuukautta yhteensä. Hurjan pitkä aika ! Siihen kuitenkin kuuluu ainakin omalla osallani ensin normaalipainoon pääsy (edes alarajalle = 49,2 kg minulle siis) ja sitten jonkun aikaa opitaan ja etsiskellään sopivaa ylläpitoruokavaliota. Kuullostaa kyllä mielestäni aika hyvältä suunnitelmalta. Saa hyvät eväät oikeaan elämään.

Anorektikon paljastuksia

 

Luin eräästä blogista (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) sellaisen kirjoituksen, jossa anoreksiaa sairastava tyttö teki muutamia paljastuksia sairausajaltaan. Suuriman osan pystyin itsekkin allekirjoittamaan, mutta niitä ei ikinä myönnetty ääneen. Eli nyt kehiin omia vaiettuja salaisuuksiani.

1. En ole koskaan oppinut oksentamaan.

Kerran yritin opetella, mutta sain oksennettua vain muutaman hassun marjan ja totesin ettei ole minun juttuni.

2. Olen ahminut useammin kuin edes myönnän.

Joskus tuli syötyä aivan kaikkea mahdollista mitä kaapista löytyi. Esimerkiksi kylmä ruoka oli parasta ikinä (oikeasti ällöä, mutta sillä hetkellä parasta maailmassa = normaalia ruokaa edes jossain muodossa).

3. Pystyin syömään ihan oikeita annoksia ruokaa.

Kerrankin kävin esimerkiksi kavereitteni kanssa ulkona ja söin kiinalaisessa ihan koko annoksen, vaikka meinasin revetä ja kuolla ahdistukseen.

4. Olin salaa onnellinen, että pääsin osastolle

Sain viimein syödä ruokaa ihan luvan kanssa ! Elimistöni kaipasi ja huusi ruokaa, sekä oli viimein onnellinen kun sille sitä luvattiin.

5. En ole koskaan repsahtanut pakkoliikkumaan.

Joskus kävin lenkillä, mutta se ei ollut pakonomaista. Enemmänkin minulla oli korostunutta hyötyliikuntaa.

6. Loppuaikana INHOSIN kehoani.

Se oli jumalattoman ruma kaikkine töröttävine luineen. Silti halusin yhä enemmän niitä karmeita luita näkyviin ja painoa alas. Sairasta sanon minä.

7. Ensimmäisen sairastamani vuoden aikana painoni ei edes tippunut kamalan paljon.

Ekan vuoden aikana ajatukset alkoivat vasta kehittymään ja rajoitukset alkoivat tulla esiin. Mutta lähinnä viina piti painon kurissa. Se oli tätä aikaa kun juotiin ihan koko ajan. Ei sillä kalorimäärällä minkä sain alkoholista paino paljoa laske. 

8. Kävin useasti kaupassa salaa, jotta pääsin kokeilemaan, että kuinka pieniin farkkuihin mahdun.

Tämä loi turvaa. Jos mahduin vielä saman kokoisiin farkkuihin kuin ennen niin en ollut ainakaan lihonnut. Jostain syystä se oli vakuuttavampi todiste kuin vaaka.

9. Minulla ei koskaan ole ollut paljoa manereita.

Totta kai joitakin maneereita ehti syntymään ja ne painavat yhä mielessä, mutta jouduin oppimaan syömään ”normaalisti”, koska peittelin sillä sairauttani muilta.

10. Yritin laihduttaa mahdollisimman paljon ennen osastolle tuloa. 
Ajattelin etten kehtaa mennä painavana sinne. Ajattelin, että bmi:n olisi pitänyt olla ainakin 10 että olisin ”hyvä anorektikko osastolle”
Totuus: Söin ihan todella paljon, koska tiesin että kohta joutuisin kuitenkin syömään. Hups.

11. Minulla oli ”mummon perse”
Takamukseni oli pelkkää löysää nahkaa joka roikkui = mummon perse. Luulin, että olin ainut, joka kärsi tästä vaivasta – so not true ! Että miettikää kahdesti haluatteko te oikeasti sitä. Ei se ainakaan hurmaavaa ole, sen voin sanoa. 

Tekevätkö nämä asiat minusta huonon anorektikon? Olenko anorektikko ollenkaan? Leikinkö vain? Jos näin on niin olen tyytyväinen, en haluakkaan olla enää hyvä anorektikko. Haluan selättää tämän sairauden enkä todellakaan olla mikään eläväkuollut luuranko jolla on bmi 10.

Voitteko te allekirjoittaa näitä ajatuksia tai olisiko teillä joitain omia tunnustuksia tehtävänä?

Tahdon luovuttaa

Nyt on niin luovutajan olo ! Olen hyvin kyrsiintynyt koko osastoon. Helvetti miksi minulle laitetaan ruokia valmiiksi vaikka olen saanut laittaa ne jo monta viikkoa itse. Miksi hoitaja saa päättää minkä hedelmän otan, miksi minun pitäis muka syödä omena lounaalla. Maha meinaa revetä jo yksin ruuasta ja sit pitäis viel sulloo omena samaan mahaan.

Ei tää paraneminen aina niin herkkua ole. Kipuja on enemmän kuin tarpeeksi ja hoitajat välillä vain raivostuttaa ja sitä haluais enemmän kuin mitään olla kotona. Kuitenkin jos menisin kotiin tiedän, että repsahtaisin taas anoreksian valtaan. Ei sekään ole hyvä, vaikka kuinka kaipaan ihanaa (lue: oikeasti rumaa) luurankoani, joka ei jaksanut enää edes liikkua. Miksei vois olla mitään kompromissia? Haluisin syödä ja voida hyvin, mut silti olla sellainen kärsivä luuranko..Ristiriita?

Ehkä olo lähtee taas pian nousuun. Voisi vaikka yrittää saada välipalalomaa tälle viikolle ja ensimmäistä kahden yön lomaa. Niiden voimalla jaksaisi taas tätä helvettiä hetken.

Päivän kappale: Skandaali - Sun muijas

Ah niin ihana kotiloma !

Lähdin eilen osastolta kotilomalle aamupalan jälkeen ja tarkoitus olisi palata tänään iltapalalle eli kello 19 mennessä. Tätä lomaa oltiin odotettu koko viikko ! Kotona vain on niin paljon ihanampaa olla. Kylläkin ruokailut ovat hyvinkin hankalia. Hoitajan kanssa kuitenkin oltiin sovittu etukäteen tarkka ateriasuunnitelma, jota minun kuuluisi noudattaa kotona. Pääpiirteittäin se jopa onnistuukin. Silti anorektikko päässäni huutaa, että ota kaupasta se kevyt vaihtoehto, laita leivän päälle margariinia alle sovittu määrä, laita lasiin hieman vähemmän maitoa mitä pitäisi jne. Koko ajan yritän mennä sieltä missä on aita matalin.

Silti minun pitänee tehdä pienen pieni tunnustus..Olen ahminut. Aivan kamalaa ! Koko ajan kun yritän päästä mahdollisimman vähällä niin vastapainoksi sitten napostelen aivan kaikkea, kylmästä maksalaatikosta suklaaseen. Ahminta ei ole ollut minulle ongelma ennen, mutta nyt kotilomilla se tuppaa liian usein lipsahtamaan siihen. Hitto, olin saavuttanut jo viikon osastotavoitteen viidessä päivässä (kilo lisää siis) ja nyt  varmaan olen sitten lihonnut viikossa 2 kiloa. Miten ihmeessä voin selittää sen osastolla ?! En todellakaan kehtaa myöntää hoitajille, että olen syönyt paljon enemmän kuin mitä olisi tarkoitus. Sehän tekee minusta huonon anorektikon, anorektikko ei saa syödä. En ansaitse hoitoa jos en osaa olla kunnon anorektikko. Tällä vauhdilla uloskirjauskin on varmaan ihan pian ja EN OLE VIELÄ VALMIS ! Oikea maailma pelottaa, en pärjää sielä vielä. En sitä vain voi kellekään sanoa. Olen osastolla reipas, iloinen, noudatan sääntöjä orjallisesti, syön kunnolla ja paino nousee. Vaikuttaa siis siltä, että olisin täysin valmis kotiutumaan.

Kaikesta tästä ahdistuksesta huolimatta olen nauttinut kotona olemisesta ja ruuat ovat olleet hyvän makuisia, vaikka en vieläkään osaa nauttia niistä. Silti on ollut hyvin terapeuttista päästä kokkailemaan, koska se on suuri intohimoni kohde. Eilenkin tein ihanaa kasvissosekeittoa ja tänään olisi tarkoitus väsätä lohi-pinaattilaatikkoa, sekä kasvispihvejä. Aamupalasta taas on yhä kamalan pahaolo, mutta voin kyllä sanoa senkin olleen hyvää. Suosittelen kokeilemaan neljänviljanpuuroa (tai mitä vain mistä itse pitää), johon sekoittaa pilkottuja ja liotettuja kuivaluumuja, sekä pähkinöitä. Äärettömän hyvää on ja siitä melkein uskallan jopa jo nauttia :)

Kuka minä olen?

Kyseiseen kysymykseen voisi olla montakin vastausta riippuen siitä keneltä kysyy. Olen ystävä, tytär, sisar, tyttöystävä, huono ihminen, itseeni pettynyt, ystävistäni etääntynyt, 20-vuotias ANOREKTIKKO. Jälkimmäisin tuntuu tällä hetkellä määrittelevän täysin sen mikä minä olen ihmisille. Olen ”se ystävä joka sairastui syömishäiriöön”.

Nykyisin normaali elämäni on täysin jäissä tämän jumalattoman kamalan sairauden takia. Olen hoidettava osastolla, joka taitaa olla hyväksi minulle, mutta ei ole sellaista päivää ettenkö miettisi, että haluan täältä pois. En pysty elämään, näkemään ystäviäni, en opiskelemaan en mitään! Minä vain syön ja nostan painoani. Kuullostan hyvin negatiiviselta, mutta kaikesta tästä huolimatta voin hyvin ja olen hyvin sitoutunut hoitooni, sekä tahdon olla taas terve. Ainakin järki sanoo, että parantua pitää.

Kaikki alkoi 2 vuotta sitten..Olin 58 kiloa ja 163 cm pitkä. Liian pyöreä mielestäni siis, joten minulla oli 5 kilon laihdutustavoite. Yllätyksekseni onnistuin kuin onnistuinkin laihduttamaan 53 kiloon. Se kuitenkin oli houkuttelevan lähellä 50 kiloa, joka taas oli houkuttelevan lähellä nelosella alkavaa lukua ja kun vaaka näytti sen maagisen 49 kiloa ajatukset siirtyivät siihen, että 45 kiloa olisi aika hieno. Tämä kaikki ajoi pian pakonomaiseen laihduttamiskierteeseen. Hyötyliikunta alkoi korostumaan, tietyjä ruoka-aineita välteltiin ja pian huomasin olevani tilanteessa jossa ainoat sallitut ruuat olivat kasvikset, salaatit, minimaalisessa määrässä liha ja muutamat hedelmät. Lopulta olin 35,3 kiloa ja bmi 13,3, eikä voimia ollut minkään vertaa, ei fyysisiä eikä henkisiä. Tuolloin olin aloittanut jo käymään psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja pian minut passitettiin syömishäiriö poliklinikalle ja aloitin avohoidon. Sain polilta ateriasuunnitelman, ensin isomman ja sitten puolet pienemmän, mutta kumpaakaan en onnistunut noudattamaan joten lopulta minut pistettiin kiirrellisenä tapauksena jonottamaan osastolle. Nyt olen ollut täälä jo kuukauden, sekä painoni on lähtenyt huimaa kyytiä nousuun samoin kuin kuntoni.

Tarkoitukseni on tässä blogissa käsitellä tuntemuksiani ajalta ennen osastoa, aikaa osastolla ja koko paranemisprosessia. Sota syömishäiriötä vastaan on julistettu, joten katsotaan kumpi voittaa; minä vai sisälläni jylläävä anoreksia mörkö.