Psykiatrinen osasto

Menin sovitulle tapaamiselleni polille. Kyseessä oli tämä "kriisiaikani", jota olin odottanut nyt kolme viikkoa. Minua pelotti mennä sinne ja kohdata hoitajani. En tiennyt mitä sanoa. Miten voin sanoa olevani näin paskana? Lopulta päädyin itkemään lähes koko tapaamisen ja vuodatin ihan kaiken ulos. Kerroin miten mietin kuolemaan, miten minua väsyttää, miten haluaisin luovuttaa. Hän oli tietenkin todella huolissaan. Lopulta päädyimme konsultoimaan lääkäriä ja hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle osastolle. Minun oli lähdettävä sinne heti. En saanut edes mennä bussilla vaan jouduin taksiin. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui. Kaikki kävi niin pian. Minulle iski paniikki arkisista asioista, esimerkiksi siitä miten minä nyt tänään sitten pesenkään pyykkiä ja onko ruokaa nyt liikaa jääkaapissa!

Sitten saavuin perille keskelle maaseutua. Ulkona tihutti, oli hämärää ja todella kylmä. Meni kolkuttelemaan akuuttipsykiatrian ovea. Sielä minut otettiin ystävällisesti vastaan ja vähän kyseltiin miten voin. Sain oman hoitajan ja hän tarkisti tavarani joista takavarikoitiin tiettyjä esineitä. Sain paikan kahden hengen huoneesta, jossa kanssani oli uupunut äiti. Sielä oli seesteistä. Makoilin, itkin, mietin oloani. Sitten minut siirrettiin kerrosta ylemmäs, koska ensimmäisellä osastolla oli opinnäytetyöparini harjoittelussa.

No miten sitten osasto kaksi näyttäytyi minulle? Ensimmäinen asia jonka pisti merkille oli kamala tupakan haju. Kyseessä oli "vähän hullumpien" osasto. Sain huoneen neljän muun naisen huoneesta. Yksi oli vanhus joka ramppasi tupakalla, yksi oli höpöjä puhuva nainen, yksi todella mukava nuori nainen ja sitten oli tämä yksi. Tämä neljäs nainen huusi minulle heti kättelyssä, että mitä vittua mä teen tuolla. Käski painua takaisin kotiin etten saisi traumoja näistä potilaista, jotka on oikeesti kuolemassa - kuolemassa lääkkeisiin. Toki sanoin hänelle vastaan, mutta kun kukaan ei nähnyt aloin itkemään. Silloin tiesin haluavani pois, mutta päätin nukkua yhden yön sielä silti.

Ilta tuli, mutta uni ei. Sain hyvät lääkkeet joilla nukahdin ja seuraavan kerran havahduin aamupalaan. Söin kiltisti aamupalan (yhden leivän ilman päälisiä) ja menin tapaamaan lääkäriä. Kerroin lähteväni pois. Hän antoi minulle luvan, kuitenkin sairaslomaa sain ja lisää lääkkeitä. Epikriisistä selvisi myös, että masennusdiagnostiikkaani on muutettu. Minulla on nyt "F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita".

Nyt olen sitten lepäillyt ja yrittänyt selvitä päivästä toiseen. En voi sanoa vieläkään voivani hyvin, mutta ehkä selviän. Minun oletetaan selviävän, joten niin kait minun pitää tehdä.