Rintaani puristaa. En jaksaisi enää hymyillä kenellekkään, en vaikka se on ollut suojamuurini. Olen todella väsynyt tähän kipuun ja suruun. Tahtoisin juoda pääni täyteen. Humala loisi hetkellisen illuusion siitä, että minulla on mukavaa. Lopulta tulee kuitenkin vain kaksin kertainen ahdistus ja luultavasti krapula.
Olen harkitsemassa myös eroa poikaystävästäni. Rakastan häntä ihan suunnattomasti ja tiedän etten saisi ketään yhtä hienoa ihmistä. Ei kukaan voi kohdella minua niin hyvin kuin hän. Silti taidan haluta erota tai hän haluaa erota minusta tai sitten jotain. En jaksa enää. En ole enää onnellinen. En tahdo enää samoja asioita kuin ennen. Haaveeni ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ne leijailevat päivä päivältä kauemmas luotani kuin kevyet höyhenet tuulen mukana.
Tässä tilanteessa kun mitään ratkaisua ei näy lähipiirissäkään tulee ajatus anoreksiasta taas mieleen. Se on tuttu pakopaikka. Alipainoisena turtui koko ajan vain enemmän. Kaikki pyöri ruuan ympärillä. Muita ongelmia elämässä ei ollut. Ainoa ahdistuksen kohde oli se, että lihoanko nyt tästä leivästä vai en. Se oli tavallaan yksinkertaista. Se oli oma kupla. Kaipaan sinne takaisin ja toivoisin oikeasti sydämeni pohjasta, että minun annettaisiin karata sinne takaisin. Minä pyydän ja anelen. Antakaa mun mennä.
Rakas pieni. Älä mene. Mullakaan ei ole nyt maailman helpointa elämässä, pelkään olevani ainoa laatuani, sillä tavalla ikävällä tavalla, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei kaipaa, kukaan ei huoli. Kallion lukiossa kaikki on lahjakkaampia ja aidompia kuin minä. Pelkään olevani niiden silmissä tekohymyynsä tukehtuva itsekeskeinen myyrä.
VastaaPoistaSilti en palaa sinne, missä olin. Se oli sinne ja takaisin, ollutta, mennyttä. Se toi elämääni lisää ymmärrystä, mutten tiedä, auttaako se ymmärrys minua elämään nyt, oikeassa maailmassa. Muut eivät ymmärrä. Minä en ymmärrä muita kuin itseäni. Osastolla itseanalyysi oli yhtä pakollista kuin mansikanmakuinen nutri vanilijan loppuessa, mutta nyt olisi hyvä päästää siitä irti. Jos nyt palaisin osastolle, se kaikki alkaisi alusta ja valuisin yhä kauemmaksi, etenkin henkisesti. Paino voidaan pakottaa normaaliksi, muuta elämää ei.
Minunkin rintaani puristaa. Oma elämä, maailmantila ja sinun, muistojeni selväpäisen selviytyjän, kauniin, jollei onnellisen, niin onnellisuudenkaipuustaan rohkaistuvan nuoren ihmisen tekstien lukeminen. En usko, että kaikki lämpö ja välittömyys, joka sinusta paranemisvaiheessa osastolla huokui, oli itsesuojeluksi tarkoitettua esitystä. Voit päästä siihen oikeasti, kun vaan jaksat taistella. Enkä väitä, että tämä oikea elämä olisi täydellistä, päinvastoin, mutta se on elämää. Sitä ainoaa, kallisarvoista, joka sinulla on. Turtumus auttaa aluksi, itsekin kaipaan välillä valkoista somaattisen huonetta, jossa ei tarvinnut jaksaa. Mutta turtumuskaan ei kestä ikuisesti. Meidät on rakennettu huolehtijoiksi, suru ja murhe löytävät meidät ja odottavat kyllä paikallaan silloin, kun sinut on pakotettu ulos turtumuksesta uudelleen. On aika mennä. Mutta ei takaisin. On luurankojen aika tulla kaapista, pride-hengessä.;) Kohtaa luurankosi, sitä minäkin harjoittelen. (Oikea tapa ei kuitenkaan ole kohdata luita KONKREETTISESTI, jos ymmärrät. Anna anteeksi typerä huumorini, ei sitä kukaan muukaan ymmärrä.)
Tästä tuli jotenkin negatiivinen viesti, älä ymmärrä väärin, minä uskon elämään. Nyt jopa paljon enemmän kuin ennen. Uskon, että rakkaudella ja vapaudella on eniten merkitystä onnellisuudessa. Ne molemmat menettää helposti kroonistumisen kierteessä.
Olet ajatuksissa, koeta jaksaa, mutta älä yksin. Avun hakeminen ei ole heikkoutta, vahvuutta on ymmärtää oman elämänsä tärkeys.
Hyvin kirjoitettu Riesakuoriainen, yhdyn siihen mitä sanot!
PoistaSairastuin anoreksiaan 14-vuotiaana. Muistan tuon ajan. Sen kuplan. Ei kiinostanut äidin itku. Ei ystävien huoli. Ei mikään muu kuin uidut kilometrit ja syödyt kalorit.
VastaaPoistanyt 8 vuotta jälkeenpäin. Sairastuin vakavasti puolitoista vuotta sitten. Kroonisesti. Parantumattomasti. Kävin lähellä kuolemaa. Kivun hoidossa osastolla 3 viikkoa. Leikkaus, josta suoraan heräämöstä uudestaan kiireellinen uusinta leikkaus, kaikki ei mennyt kuten piti, ikuiset hankalat, invadilisoivat kivut. Krooninen kipu. Vahva opioidikipulääkitys. Elämän piti mennä toisin. Valmistuin sairaanhoitajaksi. Mulla on mies. Meidän piti tehdä lapsi. Ostaa talo.
Samaan kuplaan pakeneminen on väkisin käynyt mielessä, varsinkin kun sairaus vei voimat. Vei painoa, vei kaiken.
Tekstin tarkoitus ei todella ollut tuoda omaa tilannettani mitenkään jalustalle, vaan tuoda ymmärrystä. Ettet todella ole yksin. Vahvuuteen sairastunut auttaja. Näen usein teksteissäsi osia itsestäni.
Ethän luovuta vielä. Elämällä on kuitenkin aina jotain annettavaa vaikka ei sillä hetkellä siltä tutuisikaan. Haleja. Ja voimia. Sulla on paljon annettavaa. Tiedän sen. ♡