Opinnäytetyö - se suuri pelottava mörkö joka on vainonnut koko ammattikorkeakoulun ajan ja nyt sen aika on tullut. Aiheet on saatu ja minä teen mielenterveyteen liittyvästä aiheesta. Ironista? Onneksi en ole tämän mörön kanssa yksin ja tiedän, että tulemme kukistamaan sen vielä joskus. Siksi aikaa voinen sanoa hyvästi muulle elämälleni. Toukokuuhun 2015 asti elämäni tärkein sana ja sisältö on ONT.
Painan tällä hetkellä 47,8 kg (noussut viikonlopun jälkeen, kuten aina kun minua aletaan syöttämään). Minua ollaan uhkailtu päiväosastolla, mutta en aio mennä sinne. Eikä siitä muutenkaan olla puhuttu kuin kerran. Mihin minä nyt päiväosastoa tarvisin? Sielähän lihotetaan ihmisiä. En minä sitä halua. Haluan olla laiha, haluan painaa 45 kiloa. Kaikki vain ovat ihan eri mieltä kanssani. He eivät ymmärrä.
Koko tämä kierre sai alkunsa harjoitteluni aikana. Aloin kantamaan aamupalaleipiäni roskiin kunnes roskiin kantaminen alkoi venyä niihin mittakaavoihin, että tein itselleni lounaan ja kannoin sen roskiin. Valehtelin, puijasin, laihduin. Sitten tein sen päätöksen, että kerroin tästä poikaystävälleni. En kestänyt valehtelua vaikka rakastin laihtumista. Nyt syömme sitten aamupalat yhdessä ja sen jälkeen menen takaisin nukkumaan. En ole tyytyväinen tilanteeseen, mutta toisaalta en hirveästi pistä vastaankaan. Lounaat ovat myös yhä omalla vastuullani. En haluaisi syödä mitään, mutta olen tehnyt kompromissin. Syön kuppikeittoja. Ne ovat kevyitä. Jos on pakko syödä niin syön kevyttä ruokaa. Niin yksinkertaista.
Olen aloittanut myös nyt fysioterapianjatkoryhmän. Sinne on bmi-raja. En tiedä paljonko se on ja se ajaa minut hulluksi. Kerran minulle sanottiin, että olen rajoilla sen suhteen, että olenko enää ryhmäkelpoinen, mutta olenhan minä. Kaikki muut ovat sielä paljon pienempiä kuin minä joten jos he ovat ryhmäkelpoisia niin todellakin olen minäkin.
"Mirror, mirror, on my wall,
I just want to be thin, pretty and tall.
Mirror, mirror, if I change my hair,
maybe some will start to care?
Mirror, mirror, if I starve myself,
at least I'll be beautiful, forget my health.
Mirror, mirror, if I cut my wrist,
will I feel like I exist?
Mirror, mirror, don't you see?
What you show, is ruining me! "
Voi ei!
VastaaPoistaHei, sun täytyy nousta! Et voi katsoa mua silmiin, ja vannoa, että voit hyvin alipainossa. Menetät elämääsi anoreksia takia. Eikö olisi joskus kiva voida aidosti hyvin? Olla onnellinen? Sä et voi jatkaa näin.
Ainoa vaihtoehto on parantua. Se kannattaa.
Voimia hirveästi <3
''Tänään on kokonaan uusi päivä, uusi alku.
Korvaa negatiivisuus positiivisuudella.
Ajattele onnellisia ajatuksia.''
Voi... kumpa voisin vaan jotenkin... en tiedä. Tää kuulostaa nyt ärsyttävältä pätemiseltä, mutta sairaus puhuu taas, et sinä. Tekstistäsi loistaa läpi halu olla taas huolestuttavan laiha, BMI - rajoilla, osastouhkassa, ihmisten kulmakarvanrypistyksissä. Tiedän, että se on koukuttavaa. Mutta se ei ole sen arvoista. Muistatko sen kuvan, jonka näytit joskus? Sen, missä olit huonoimmillasi. Enkä sano nyt kauneimmillasi, kuule se, sanon päinvastoin. Olit tunteeton, suoraan sanottuna aika lahnamainen, kalpea ja kylmä. Et kai sä sitä halua? Laihduttamisen houkutus vie sut lähemmäs sitä, vaikka ajattelisit pystyväsi pysähtymään. Taistele! Sun elämä on arvokas ja alipaino, vaikka pienikin, kuihduttaa ja rappauttaa elimistöäsi. Sulla on upea mieli ja sun keho tarvitaan kantamaan sitä. Ole kiltti, ennen kaikkea itsesi takia ja lopeta, ennen kuin on taas liian myöhäistä.
VastaaPoistaOlet ajatuksissa. <3
Voi muru, sä osaat lukea mua ihan tosi hyvin. Joku mussa kaipaa niin vietävän paljon takaisin rajamaille. Mä tahdon olla elämän ja kuoleman rajalla, koska sillä tavoin pääsen karkuun tätä muuta elämää, josta tuntuu etten selviä. Mutta mun on pakko olla vahvempi. Mitä mä saavutan jos taas alan leikkimään elämälläni. Ei se mun stressiä ja pahaaoloa kadota.
PoistaSä oot se ketä on nähnyt mut siinä huonossa kunnossa. Sä tosiaan tiedät millainen mä olin silloin. En tosiaan oma itseni. En mä taida haluta enää siihen, mutta en halua myöskään paisua. Ihan hirveää olla näin ristiriidassa itsensä kanssa. Mulla taitaa olla vielä aika paljon prosessoitavaa. Mutta kiitos sanoistasi, ne auttavat paljon :) ! Olet rakas <3 (tiedät sen) !
Nyt tulee tylyä tekstiä, mutta toivon, että tiedät (sillä oikealla itselläsi), että tarkoitus on hyvä.
VastaaPoistaSitten sinä laihdutat. Mutta pyydän muistuttamaan, KAIKKI se työ on uudestaan edessä. Menetät KAIKEN sen, mitä olet terveydellä saavuttanut. Hetki ja et ole enää opiskelija, vaan potilas sairaalassa. Ehkä palaat myöhemmin opiskelemaan, mutta siinä missä opiskelukaverisi ovat edenneet, ehkä valmistuneet, sinä aloitat jostain sieltä, mihin nyt jäät. Olet taas se anorektikko, josta roolista niin kovasti olet halunnut eroon. Hetki ja voit hyvästellä asumisen poikaystävän kanssa, sinä asut osastolla. Ruoka jota syöt, kannetaan eteesi, siinä ei ole mitään valinnanvaraa. Ja se syödään, tai itketään ja syödään. Ulkoilet, jos luvat saat. Ja paino, sitä joudut nostamaan, tai syöt lisää ja liikut vähemmän, jolloin se nousee. Ja jossain kohtaa, jos et sitä ennen menetä henkeäsi tuohon tappavaan sairauteen, toipumistyö on edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta PYYDÄN, mieti mitä haluat.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaJa muista, että avun vastaanottaminen - paljon parempi ennemmin kuin myöhemmin!
PoistaVOIMAA VOITTAA <3
Voi sinua Jen, tylyä tekstiä totta tosiaan, mutta jokainen sana totta. Olen sitä mieltä, että joskus pitää sanoa hyvinkin tiukasti anoreksialle. Sille ei kuulu alkaa lepertelemään, mitä itse helposti tekee.
PoistaJa niin, en mä tiedä mitä mä tällä pelleilyllä muka oikeasti saavuttaisin. Ihanan laihan kropan? Ehkä, mutta mitä mä siitä maksaisin? Kaiken sen mitä rakastan. Ei se niin mene. En mä voi luopua mun elämästä, se on mulle liian tärkeä. Mä saan maksaa jo nyt siitä kuinka kerran ajoin itseni pohjalle. Nyt mä todellakin katson kun kaikki muut mun rakkaat ystävät on loppu suoralla koulunsa kanssa kun mä vasta aloittelen taas pikku hiljaa taistelua. Mä en haluaisi olla katsomassa sitä kun kaikki muut luokkalaiseni saavuttavat kaiken sen mihin itsekkin tähtään itse ollessani vielä kiinni opiskeluissani. Haluaisin jakaa tämän valmistumisen riemun omieni kanssa, mutta se juna meni jo. Onneksi nyt olen saanut uuden ryhmän itselleni johon minut on otettu sisälle. Siitä en enää luovu, minähän valmistun heidän kanssaan! Minä en aio enää yhtään lykätä elämääni. Nyt on aika elää, eikä kuolla :)
Mä taistelen joka päivä itteni kans et ruoat tulee syötyä ees jollain lailla ja tiedän ettei toi oo helppoa. Mut älä laihduta, se ei anna loppupeleis mitään.. Mä ainakin kaipaan aikoja, jollon jakso lähtee spontaanisti kahville/baariin/minne vaan miettimättä..Ja ennen kaikkea oli terve ja energiaa..
VastaaPoistaRuoka on tämän sairauden vihollinen ja ainut keino parantua. Se on ironista ja se tekee tästä sairaudesta käsittämättömän petollisen. Mutta tässä katsotaan kenellä on eniten kanttia. Pitää oikeasti olla vahva tai sitten lopulta on haudan multaa. Itse pitää tehdä päätös kumpaa haluaa. Henkilökohtaisesti taidan valita kyllä elämän. Kerran koin jo sen millaista on menettää elämänsä, en tahdo siihen enää takaisin. Siispä aion taistella ja näyttää kaikille, että minusta on siihen! Toivottavasti sinäkin teet samoin!
Poista