Istun cafe picnicissä odottelemassa, että aika hoitajalleni koittaisi. Hörpin jättimäistä kahvia, mustana tietenkin, ja selaan lounasvaihtoehtoja. Mitä söisin, jotain kevyttä vai jotain uutta vai enkö mitään? Tahtoisin olla syömättä mitään. Tahtoisin romahtaa, mutta en osaa enää. En tiedä enää kuinka olla syömättä. Minua vain ahdistaa ja tahtoisin luovuttaa elämän suhteen. Luultavasti niin en kuitenkaan tee. Suoritan elämääni eteenpäin kuten tähänkin asti. Haluaisin niin kovin vain olla taas hetken sairas. Hetken heikko.
Kahvini viilenee. Se alkaa maistua pahalta, mutta naama peruslukemilla hörpin sitä edelleen. "Kylmä kahvi kaunistaa". Kaunistaisikohan se todella? Jos kaunistaisi niin joisin sitä varmaan päivittäin. Jokin määrittämätön aika sitten huomasin rumenevani aamu aamulta. En tiedä mitä kävi. Jokainen aamu toisensa jälkeen on vaikeampi. En osaa meikata itseäni, koska koken itseni niin rumaksi ja paisuneeksi. Miksi näin on? Miksi en saa enää edes kuvaa itsestäni jonka kelpuuttaisin? Yrittääkö maailma viestiä minulle jotain?
Kahvi loppui. Aikaa olisi vielä kulutettavaksi. Menisinkö lenkille sateeseen? Ottaisinko santsikupin? En tiedä. Ehkä jään miettimään omaa olemustani ja omaa itseäni. Miten minusta tuli tällainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti