Wake me up when september ends

" Minulle soitettiin tänään."

" ..Se leikkaus..Milloin?"

" Huomen aamuna."

" ...... "

" 7.30 pitää olla sielä."

" ... Okei. " - "Sä lähdet tänä iltana."

" Mm."

Olen taas yksin. Poikaystäväni lähti. Ehdimme nukkua yhden yön yhdessä kunnes hän meni. Olen hämilläni. Olen shokissa. Olen HUOLISSANI! Tiedän että pieni helppo operaatio on kyseessä, mutta ei se mene järkeen. Minun oma rakkaani on tajuttomana leikkauspöydällä ja sairaalassa 2 - 7 pv. Eeen minä osaa olla. Pelkään.

Pelkään ikävää. Pelkään yksin olemista. Pelkään ruokaa. Pelkään hiljaisuutta. En osaa olla nykyisin enää yksin. Ikävä iskee heti ja hiljaisuus ajaa minut hulluksi. Kuulen ääniä ja ne pelottavat. En myöskään osaa oikein kantaa huolta itsestäni. Vielä viikko sitten asia olisi ollut toisin, mutta nyt kärsin masennuslääkkeeni vierotusoireista. Voin todella pahoin ja vain harvat ruoka-aineet menevät kurkusta alas ja nekin pakottaen. Ensin voin pahoin, sitten syön, sitten voin vielä pahemmin ja sitten olo on hetken parempi.

En voinut myöntää poikaystävälleni, että olen heikko. Vannoin selviäväni ja ei sillä, kyllä minä selviän. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä kuinka helppoa se tulisi olemaan. Minä syön kyllä, mutta se on vain niin hankalaa. Tiedättehän sen tunteen kun esimerkiksi mahataudissa pitäisi syödä jotain ja pelkää sen kaiken tulevan ylös.

Nyt kuitenkin aion kantaa huolen itsestäni parhaalla mahdollisella tavalla vaikka kuinka joutuisin halailemaan ämpäriä illat. Aion olla kunnossa kun saan rakkaani takaisin. Haluan olla kunnossa jotta voin hoivata häntä sitten kun saan hänet taas itselleni <3