Anorektikon paljastuksia

 

Luin eräästä blogista (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) sellaisen kirjoituksen, jossa anoreksiaa sairastava tyttö teki muutamia paljastuksia sairausajaltaan. Suuriman osan pystyin itsekkin allekirjoittamaan, mutta niitä ei ikinä myönnetty ääneen. Eli nyt kehiin omia vaiettuja salaisuuksiani.

1. En ole koskaan oppinut oksentamaan.

Kerran yritin opetella, mutta sain oksennettua vain muutaman hassun marjan ja totesin ettei ole minun juttuni.

2. Olen ahminut useammin kuin edes myönnän.

Joskus tuli syötyä aivan kaikkea mahdollista mitä kaapista löytyi. Esimerkiksi kylmä ruoka oli parasta ikinä (oikeasti ällöä, mutta sillä hetkellä parasta maailmassa = normaalia ruokaa edes jossain muodossa).

3. Pystyin syömään ihan oikeita annoksia ruokaa.

Kerrankin kävin esimerkiksi kavereitteni kanssa ulkona ja söin kiinalaisessa ihan koko annoksen, vaikka meinasin revetä ja kuolla ahdistukseen.

4. Olin salaa onnellinen, että pääsin osastolle

Sain viimein syödä ruokaa ihan luvan kanssa ! Elimistöni kaipasi ja huusi ruokaa, sekä oli viimein onnellinen kun sille sitä luvattiin.

5. En ole koskaan repsahtanut pakkoliikkumaan.

Joskus kävin lenkillä, mutta se ei ollut pakonomaista. Enemmänkin minulla oli korostunutta hyötyliikuntaa.

6. Loppuaikana INHOSIN kehoani.

Se oli jumalattoman ruma kaikkine töröttävine luineen. Silti halusin yhä enemmän niitä karmeita luita näkyviin ja painoa alas. Sairasta sanon minä.

7. Ensimmäisen sairastamani vuoden aikana painoni ei edes tippunut kamalan paljon.

Ekan vuoden aikana ajatukset alkoivat vasta kehittymään ja rajoitukset alkoivat tulla esiin. Mutta lähinnä viina piti painon kurissa. Se oli tätä aikaa kun juotiin ihan koko ajan. Ei sillä kalorimäärällä minkä sain alkoholista paino paljoa laske. 

8. Kävin useasti kaupassa salaa, jotta pääsin kokeilemaan, että kuinka pieniin farkkuihin mahdun.

Tämä loi turvaa. Jos mahduin vielä saman kokoisiin farkkuihin kuin ennen niin en ollut ainakaan lihonnut. Jostain syystä se oli vakuuttavampi todiste kuin vaaka.

9. Minulla ei koskaan ole ollut paljoa manereita.

Totta kai joitakin maneereita ehti syntymään ja ne painavat yhä mielessä, mutta jouduin oppimaan syömään ”normaalisti”, koska peittelin sillä sairauttani muilta.

10. Yritin laihduttaa mahdollisimman paljon ennen osastolle tuloa. 
Ajattelin etten kehtaa mennä painavana sinne. Ajattelin, että bmi:n olisi pitänyt olla ainakin 10 että olisin ”hyvä anorektikko osastolle”
Totuus: Söin ihan todella paljon, koska tiesin että kohta joutuisin kuitenkin syömään. Hups.

11. Minulla oli ”mummon perse”
Takamukseni oli pelkkää löysää nahkaa joka roikkui = mummon perse. Luulin, että olin ainut, joka kärsi tästä vaivasta – so not true ! Että miettikää kahdesti haluatteko te oikeasti sitä. Ei se ainakaan hurmaavaa ole, sen voin sanoa. 

Tekevätkö nämä asiat minusta huonon anorektikon? Olenko anorektikko ollenkaan? Leikinkö vain? Jos näin on niin olen tyytyväinen, en haluakkaan olla enää hyvä anorektikko. Haluan selättää tämän sairauden enkä todellakaan olla mikään eläväkuollut luuranko jolla on bmi 10.

Voitteko te allekirjoittaa näitä ajatuksia tai olisiko teillä joitain omia tunnustuksia tehtävänä?