Olenko olemassa jos tunnen kipua?

Olen jollain tasolla ihan lamaantunut. Syömishäiriön osalta tilanne on suhteellisen vakaa, vaikka toivon ja rukoilen laihtumista, mutten tee sen eteen mitään. Tunteet sen sijaan aiheuttavat hämmennystä ja kipeitä kyyneliä.

Olen maininnut täälä ennenkin siitä, että olen hieman kahden miehen loukussa. Rakastan poikaystävääni, mutta tunnen vetovoimaa toiseen. Haluan heidät kummatkin. Olen päättänyt tietenkin pysyä poikaystäväni kanssa, siitä ei ole epäilystäkään. Silti minut repii riekaleiksi se tieto ettei kyseinen henkilö josta olen kiinnostunut pidä minusta muuta kuin ystävänä. Sitähän hän minulle todella onkin, hyvä ystävä, mutta pelkään, että ei pian edes sitä.

Nämä on niitä hetkiä kun kaipaan surullisesti anoreksiaa ja tunnekuolemaa elämääni. Jos ainoat tunteet suuntautuvat vain ruokaan ja itseen niin silloin on helpompi. Ei tarvitsisi särkeä sydämmiä. Se olisi helppo ratkaisu, mutta onko se sen arvoista? Oliko se elämä muka niin helppoa silloin joskus kun ei tuntenut mitään? Ei. Ehkei helppoon elämään ole mitään tiettyä reseptiä. Elämä on välillä vaikeaa, mutta on hyviäkin hetkiä ja ilmeisesti niiden takia ihmiset jaksavat jatkaa eteenpäin. Jaksaisinpa minäkin.