Tällä hetkellä ympärilläni on paljon anoreksiaa. Paljon ystäviä / tuttuja joilla on anoreksia, paljon blogeja joissa on anoreksiaa. Yleensä olen valinnut luettavaksi vain ne blogit joissa on paranemismyönteisyyttä, mutta mitä niissä käy? Niitä kirjoittavat ihmiset romahtaa. He alkavat saada taas anoreksitia ajatuksia ja hiljalleen se mörkö vetää heidät laihduttamisen tielle. Samalla kun anoreksia hukuttaa ympärilläni olevat ihmiset niin minä syön ja esitän onnellista.
Miksi minulla ei ole oikeutta romahtaa? Miksi muut saavat romahtaa ja laihtua taas. Kitua kuoleman rajamailla josta heidät taas pelastetaan. Kenties uudella osastohoidolla kenties jollain muulla. Miksi minun pitää selvitä yhdellä ainoalla kerralla? Mitä jos oikeasti en jaksa aina tsempata? Tahtoisin levätä edes hetken vielä tai viedä tämän tuskan kokonaan pois. Itseni pois. Tiedän jopa miten tekisin sen. Tietäisin ihan tarkkaan ja voisin tehdä sen vaikka tällä sekunnilla jos haluaisin. Ja minä haluan, mutta en sitä tee. En voisi tehdä sitä läheisilleni.
Siispä päädyn pitämään tänäkin iltana seuraa masennukselle, surkeudelle ja ahdistukselle. Itken itseni uneen ja ehkä huomenna jaksan taas pistää feikkihymyni päälle.
Aida,aina ei tarvitsekkaan jaksaa tsempata,ei todellakaan. Välillä saa romahtaa, välillä ja saa itkeä ja huutaa. Mutta kupasta on noustava ylös. Ja mitä vähemmän aikaa romahdus kestää, sitä parempi. Tottakai takapakkeja tulee aina, ne kuuluu parantumiseen. Mutta sä olet selviytyjä, elämä on niin paljon parempaa kun tää paska. Ja tiedät sen varmasti, voimia <3
VastaaPoistaPelkään olevani epäonnistuja jos en jaksa aina tsempata. Olen suorittaja, mutta sen ei tarvisi olla niin. Tiedän kuitenkin, että mitä pidempään tätä paranemisprosessia pitkittää niin sitä vaikeampaa siitä tulee. Siispä nyt selviytyjä asenne päälle.
PoistaKiitos tsempistä ja voimia myös sinulle! Me voitetaan vielä tää paska :)
Pikkuinen hei. Musta tuntuu tasan samalta. Kaikki, KAIKKI, keiden kaa olin samaan aikaan osastolla, on romahtanu uudestaan. Ja minä? Minä syön jäätelöä ja vittu painan melekee saman verran ku sillo ku kaikki alko! Saatana muut makaa osastolla letkuis suunnillee! Mut pitäs vaa olla ylpee itestä, ku on selvinny näinki pitkälle. Koska todellisuudessahan mä ainaki mieluummi syön sitä helvetin jäätelöä rantsul ku makaan tipassa B1:l. Meillä on oikeus olla surullisia ja vittuuntuneita, mut me ei saada romahtaa. Me voidaan olla hyviä esimerkkejä siitä, kuinka anoreksian voi voittaa <3
VastaaPoistaIhanaa Jemppuli ! Me ollaan hyviä anorektikkoja, koska me osataan parantua siitä. Ja ketkä sitten lopulta on onnellisempia? Me jotka nautitaan elämästä (vaikka siinä on välillä kuoppia) vai ne jotka kituu letkuissa?
PoistaOllaan siis ihan oikeesti ylpeitä toisistamme ja tsempataan itsemme elämään kiinni :) Meidän ei tarvitse romahtaa uudestaan, koska me ollaan VAHVOJA (Ugh! :D)!!
Minä täällä hei! :DD
PoistaMulla on uloskirjaus ihan kohta ja olen vahvempi kuin koskaan! Älkää rakkaat luovuttako, koska teillä on elämä! Vaikka se on välillä repaleinen ja hankalasti hallittavissa, se on elämä. Suurenmoinen lahja, josta kannattaa pitää kiinni. Osastolla elämästä on jäljellä vain varjo.
Anoreksia on sairaus. Siinä missä joku kasvain. Ja varmaan, jos jonkun ison kasvaimen kanssa oppii elämään, niin olo voi sen poistamisen jälkeen tuntua tyhjältä. Uskokaa kuitenkin; teidän on parempi ilman sitä.
Ei kukaan ihaile niitä, jotka romahtavat. Niitä säälitään kyllä, vähän aikaa, mutta sitten ne unohtuvat. Kasvavat kiinni osaston seiniin, vakiokalustoksi, hylkytavaraksi. Hoitajatkaan ei enää katso niitä samalla tavalla, koska ne on jo menetettyjä elämiä. Ne tulee kuitenkin aina takaisin. Ei kai luovuttaminen saa olla päämäärä?
Voimia, kullannuput, te olette vahvoja! :)
Luin aluksi tän tekstin tosi kiukkuisena, wtf. Miksi ihmeessä itkeä, sitä että ei ole sairas? Sulattelun jälkeen käsitän kuitenkin paremmin kuin hyvin (valitettavasti). Kommentoin joskus sulle anonyymina siitä, miten sairaalayhteisöstä tulee se "kotijoukko", joihin samaistuu, joiden kanssa vertaa ja joiden tasolla on. Totuus kuitenkin on, että Sinä olet päässyt paljon pidemmälle kuin yksikään letkuheikki tai osaston vakiasiakas jo vuodesta nakki ja kivikausi.
VastaaPoistaMinäkin ikävöin välillä, ja etenkin silloin, kun on vaikeaa. Koen olevani liian "huono" "normaalien" maailmaan ja silloin on niin hyytävän helppoa upottautua siihen toiseen maailmaan. Ja siitä se ristiriita sitten syntyykin: olen liian sairas terveyteen ja liian terve sairauteen - mitä minä sitten olen?
Näitä ajatuksia viimeksi tänä aamuna päiväkirjaan raapustellut...
Usko tai älä, mutta olen itsekkin vihainen itselleni näistä ajatuksista. Pelkään myöskin etten osaa olla terve ja osaltaan kaipaan myös sääliä ja kauhistelua olostani. Sairastaminen vain tuntuu liian helpolta pakotieltä vaikka todellisuudessa se on aivan kaikkea muuta.
PoistaKuten sanoin, tiedän liian hyvin, mistä puhut... Jos sulla on sähköposti tai muu vastaava, niin olisi mukava vaihtaa ajatuksia. En viitsi tänne julkisesti ihan kaikkea kirjoitella :)
PoistaJA hei, TSEMPPIÄ <3