Joskus kuitenkin tämä pimeys sisälläni saa voimaa nousta pintaan. Niinä hetkinä haluan kuolla. Masennus kyselyssä kuitenkin ympyröin vaihtoehdon "c) Olen miettinyt tappavani itseni, mutta en sitä aio tehdä". Se on totta. Tahdon kuolla ja tiedän tasan tarkkaan miten tappaisin itseni, mutta en sitä tee.
Lääkkeitä, alkoholia ja oma sänky. Niin minä sen tekisin. En tiedä mikä minut pitää tässä elämässä. Ilmeisesti en voisi tehdä sitä läheisilleni, mutta jos heitä ei olisi niin olisinko tässä? En tiedä. Luultavasti en uskaltaisi tehdä sitä. Kituisin vain päivästä toiseen.
En ole tappamassa itseäni, mutta minun on saatava purkaa tämä pahaolo jotenkin. Siksi viiltelen. Ansaitsen rangaistuksen, rangaistuksen siitä että elän ja teen valintojani. Kipu tuntuu ansaitulta ja hyvältä.
Osa saattaa ihmetellä miksi kirjoitin tämän postauksen, joten haluan vähän selventää sitäkin. Tahdon tuoda esiin sen näkökulman, että masennus ei aina näy. Ei todellakaan. Se luokan iloisin ja pirtein tyttö saattaa viiltää ranteensa auki iltaisin, miettiä suunnitelmia siitä kuinka tappaisi itsensä ja lopulta päätyy uneen itkien. Kaikki ei ole niin mustavalkoista mitä luulisi, muistakaa se.
Tiedän todellakin sen, kun masennus ei näy. Ite olen ollut todella taitava pitämään kulisseja yllä niin anoreksian kuin masennuksenkin kanssa.
VastaaPoistaMutta tsemppiä! Sä pystyt lopettamaan viiltelyt. Mä olen ollut jo kesälomasta asti kuivilla. Enää kynsillä naarmuttamista oikein huonon paikan tullen. Mutta ei enää mattoveitsiä, saksia ja harppeja. (Kyllä, harppeja. Säälittävää..)
Yhdessä me voidaan lopettaa viiltelykin! Voimia! <3
Kulissi on niin tuttua varmasti useimmille anorektikoille. "Juu kyllä mä söin jo." "Juu en mä mitään oo laihtunut, tää vaate vaan sen näyttää siltä". Mutta joskus sen kulissin verhoa pitää raottaa.
PoistaHienoa, että olet ollut ilman viiltelyä noin pitkään! Se on hyvä saavutus :) Itse yritän nyt käyttää kaikkea mahdollista korvaavaa tekemistä jotta viiltely jäisi. Paras ehkäisykeino minulle kuitenkin on poikaystäväni. Hänen seurassaan en tee mitään :)
Mulla on ahdistukseen auttanut kirosanojen kirjoittaminen paperille. Ja vanhojen sanomalehtien repiminen.
PoistaJa kynsien pitäminen lyhyinä! Heti, kun kynnet kasvavat, alkaa naarmuttamis-show. :(
Oot selkeesti miettinyt näitä asioita ja sun keinot kuullostaa hyviltä :) Jokaisen pitää löytää oma keinonsa käsitellä asioita. Terät eivät ole vaihtoehto. Itse olen nyt yrittänyt korvata viiltämisen jääpaloilla. Kun pitää jääpalaa kädessä lujaa puristaen niin kipu on vähän samankaltainen viiltävä. Se toimii ihan yllättävän hyvin. Suosittelen kokeilemaan :)
PoistaMutta nyt kynnet lyhyiksi ja kohti jotain parempaa ! :)
Kiitos vinkistä!
PoistaTuota täytyy kokeillakin, kun seuraavan kerran tulee paha hetki.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaNiin tutun kuuloista! Minussakin on kaksi täysin erilaista puolta: toinen on iloinen ja aktiivinen, toinen alakuloinen ja väsynyt. Lisäksi epäilen itsekin usein, olenko muka oikeasti masentunut... En edes oikein tiedä, kuka minulle on masennuksen diagnosoinut ja milloin. Jossain vaiheessa se vain ilmestyi papereihin. Entä jos olen vain antanut väärän kuvan ja liioitellut ongelmiani? Eihän kenenkään elämä ole aina helppoa...
VastaaPoistaJuurikin näin! Asiat eivät ole mustavalkoisia. Tämä on yksi masennuksen ilmenemis tyyppi ja sitä ei pidä pitää yhtään sen alempiarvoisena. Meilläkin on ongelma ja vakava sellainen.
PoistaAllekirjoitan myöskin tuon "ehkä ne on tehnyt virheen, entä jos ne on tulkinnut mua väärin..Mitä jos mä oon liiotellut?!" Mulla on tuo sama anoreksian ja masennuksen kanssa. Suurin ongelma osastolla oli juuri tuo ajatus, entä jos mulla ei olekkaan anoreksia..Mitä mä täälä teen! Toisaalta onko kaikki hyvin jos ihminen laihduttaa itsensä sairaanloisen alipainoiseksi tai miettii tapoja joilla riistää hengen itseltään. Ehkäpä ei. Mieti samaa omalla kohdallasi. Kyllä lääkärit yleensä tietää ja mikään diagnoosi ei ole "turha" :)
Ihan samaa olen minäkin miettinyt anoreksian osalta. "En voi olla oikeasti sairas, koska sitä ja tätä... Oikeat anorektikot eivät ikinä tekisi niin ja näin..." Huoh. Mikään sairaus ei kuitenkaan ole täysin samanlainen kaikkien kohdalla, eikä ketään varmasti turhaan pidetä osastolla tai hoidossa ylipäätään. Mielenterveysongelmista välittyy kuitenkin helposti vääristynyt ja stereotyyppinen kuva. Itse esimerkiksi ajattelin syömishäiriöni alkuvaiheessa, ettei minulla voi olla anoreksiaa, koska oikeasti pidän syömisestä ja ajattelen usein ruokaa. Olikin tosi yllättävää ja tietyllä tavalla helpottavaa tajuta, etteivät läheskään kaikki anoreksiaa sairastavat inhoa ruokaa, kuten olin kuvitellut. Ei tarvinnut enää hävetä sitä, että usein suorastaan himoitsin ruokaa.
PoistaKyllä, ymmärrän enemmän kuin hyvin mitä puhut! On se stereotyyppinen kuva kaikista sairauksista ja jos itse siihen sairastuu niin kuuluu olla aivan tasan tarkkaan sen stereotypian mukainen. Fail! Ei todellakaan niin. Esim itse olen paininu sen ajatuksen kanssa, että en ole koskaan pakkoliikkunut. "Apua, en voi olla anorektikko jos en pakkoliiku." Onneksi alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että ei se ihan noin menekkään :)
PoistaJa todellakin, ruokaa kuuluu himoita. Ihmisen keho ei toimi ilman ruokaa. Useimmille anorektikoille ruoka on pakkomielle joka ilmenee eri tavoin. Joidenkin tekee mieli ruokaa paljon, osa rakastaa tehdä ruokaa ja lukea kaikki ruokaohjeet läpi jne. Se kuuluu sairauden luonteeseen, joten don't worry ^^