Elämäni kokee monia myllerryksiä tällä hetkellä. En millään haluaisi myöntää ääneen, mutta olen nyt virallisesti eronnut. Olen miljoonana pirstaleena. En tiedä olenko tehnyt elämäni suurimman virheen vai onko se vain pelottavaa, koska kyseessä on ensimmäinen eroni. Olin tottunut arkeeni ja siihen etten ole yksin. Nyt seinät huutaa tyhjyyttään ja kaatuu päälleni niin etten saa henkeä. Haluaisin olla muuaalla ja keksinkin mitä suurempia tekosyitä lähteä pois kotoa. Tunnen kuitenkin suurta syyllisyyttä, että samalla jätän kissani. Tämä ei ole oikein sitäkään kohtaan ja se kyllä osoittaakin sen ettei voi hyvin, mutta voimavarani ovat kuluneet loppuun ja niistä ei enää riitä kissalleni.
Mutta ehkä ero on jonkin uuden alku? Ehkä minun oli tarkoitus jäädä vielä hetkeksi eteläsuomeen. Näin ainakin hoitoni jatkuisi. En vain tiedä enää mitä hoitaa. En nää motivaatiota elämälläni. En jaksa enää elää, olen vain tyhjänä kuorena. Ruoka tuntuu maailman vastenmielisimmältä asialta. Yritän syödä, mutta tuntuu kuin kaikki tulisi vain ylös. En oikeastaan välitä enää kaloreistakaan. Ihan sama mitä syön. Ei sillä ole merkitystä.
Maanantaina elämääni sotkeutuu myös päiväosasto klo 10.00. Saan opetella kahden viikon ajan miten syödä taas ihmisiksi. En ymmärrä miten pystyn siihen. Miten saan ruokaa kurkusta alas. Olen myös ihmisten ympäröimänä koko päivän. Joudun olemaan sosiaalinen vaikka kaikki puolustuskeinoni huutavat piiloutumaan. "Älkää katsoko kun kidun." Tahdon itkeä. Tahdon, että joku lohduttaa ja paijaa. Tahdon hukata kaikki tunteeni. Tahdon pikakelata elämäni pois. En jaksa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti