Sinua kaivaten

Tästä ei tule pitkä teksti, koska en pysty kirjoittamaan. Harkitsin pitkään, että kuuluuko minun kirjoittaa asiasta tänne alkuunkaan, mutta päätin sitten kirjoittaa.

Elämäni helvetti alkoi viikko sitten tiistaina kun äiti soitti minulle osastolle. "Iskä on joutunut sairaalaan." Hänellä oli aivoverenvuotoa. Kävin tapaamassa häntä samaisena iltana ja näky oli karmaiseva. Siinä pedissä ei enää ollut enää se ihminen kenet tunnen. Sain seurakseni sekavia puheita ja vastauksia. En voinut kuin itkeä. Lääkäri tuli kertomaan minulle, että vuotoa ei voida leikata, mutta kuntoutus aloitetaan huomenna. Kysymyksiä pyöri mielessäni, mutta en saanut yhtäkään kysyttyä. Ok, iskä joutuu vuodeosastolle pitkäksi aikaa. Sitä mietin.

Seuraavana päivänä kunto meni vain alaspäin ja tämä jatkui eiliseen asti. Tiesimme, että iskä ei selviä. Lopulta saimme eilen soiton, että voimme alkaa järjestelemään hautajaisia. Iskää ei enää ole.

Käyn suurta myllerrystä läpi. Osin olen järkevä ja järjenääni muille kun asioista ymmärrän jotain, mutta osin olen surun murtama. En kykene näyttämään suruani muille, mutta se on minussa ja syvällä. Tahtoisin vain huutaa päin maailmaa sen epäreiluudesta, mutta en sitä tee. Käyn suruni läpi yksin. Nyt täytyy vain opetella elämään uudenlaista elämää. Yksi tukiverkoistani on poissa, joten pitää varoa entistä paremmin ettei tipu.