Minun on pitänyt kirjoittaa päiväosasto postaus nyt parin päivän ajan kun olen ollut sielä. Tämä postaus ei kuitenkaan koske sitä. Kyseinen postaus tulee myöhemmin. Ja nyt kyseessä on ehkä aihe mistä minun ei pitäisi kirjoittaa, mutta haluan purkaa tapahtunutta jollain tapaa. Minua alkoi ahdistamaan eilen osastolla. Pyysin opamoxin ja rauhoituin hieman. Tunne oli kuitenkin erillainen, minun oli sietämätöntä olla. Tiesin, että en selviydy tästä selvinpäin. Kotiin päästyäni kävin normaalisti apteekissa ja ostamassa sukkia samalla kaartaen alkon kautta. Valkoviinipullo tarttui matkaani. Ajattelin lasillisen rauhoittavan hermojani.
Kotiin tultuani olin kuin normaalit ihmiset, söin ja aloin katsomaan tv:tä. Silti sietämätön ahdistus vain jatkui eikä jättänyt minua rauhaan. Rintaani kylmäsi. Päätin korkata valkoviinin ja sillä samalla hetkellä kun kaadoin sitä lasiini niin tiesin ettei minun paikkani ole täälä. Hörpin nopeasti ensimmäisen lasini ja kävelin tyynesti opamoxieni luo. Kaadoin kasan käteeni. " Yksi, kaksi, kolme, neljä... kaksikymmentä." Seuraava lasi ja word auki, jotta voin kirjoittaa hyvästit.
Tahdoin pois. Toisaalta tiesin, että en saa tapettua itseäni opamoxeilla, mutta toivoin syvästi, että alkoholin kanssa ne lamaisivat hengitykseni. En kuitenkaan tiedä mitä kävi. Soitin entiselle poikaystävälleni. Rukoilin häntä tulemaan luokseni. Hän ei tullut, mutta hän soitti myrkytyskeskukseen ja sitten takaisin minulle. Kuulemma minun on saatava lääkehiiltä ja mentävä päivystykseen. Hän olisi soittanut minulle ambulanssin jos en olisi mennyt. Ystäväni heitti minut sinne ja tässä vaiheessa muistoni alkavat olla todella sumuisia.
Minut otettiin sisään, laitettiin tippa, otettiin ekg + muut labrat ja juotettiin lääkehiili (en oikeastaan muista näitä tapahtuneeksi). Nukuin yön ja aamulla lääkäri tuli toteamaan, että kaikki hyvin. Sain lähteä kotiin. Ei jatkotoimenpiteitä. Olen hengissä ja se kaduttaa minua. Olisi ollut helppo lähteä, mutta siipiini tartuttiin.
" Kaikkien matkan ei kuulu olla niin
pitkä kuin toisten. Mun tie tuli nyt päätökseen. En sietänyt
ahdistusta. Tahdoin vain pois. Se on itsekästä ja pelkurimaista,
mutta mä harkitsin tätä kyllä. Koin, että tää oli
vaihtoehdoista paras. Mun on nyt parempi olla. "
Surullinen teksti. Hyvä, että selvisit kuitenki. Mun ei hyödytä sanoa sitä samaa mitä useimmat hokee yleensä jos jollain on vaikeeta, että " Kaikki järjestyy." Mutta toivottavasti saisit vaikka sieltä päiväosastolta apua ja elämän kuntoon. Tsemppiä! :)
VastaaPoistaKiitos sanoistasi :) Tiedän, että on klisee sanoa, että kaikki järjestyy, mutta tavallaan olen uskonut siihen aina itsekkin. Kyllä kaikki jossain vaiheessa ratkeaa tavalla tai toisella. Tällä hetkellä minun on tarkoitus olla vielä täälä ja toivon myös, että päiväosasto tuo minulle turvaa ja uskoa toisenkinlaisesta elämästä :)
PoistaOlipa kurja lukea tämä postaus, mutta oon iloinen, että kirjoitit sen. Tiedän, että tuollaisen olon iskiessä on tosi vaikea löytää mitään muuta ratkaisua kuin lopettaa kaikki. Mutta sinnittele, sun elämä ei tule aina olemaan niin rankkaa kuin just nyt. Ja sä oot vahva ja haluat elää, mä jotenkin aistin sen - ja se, että soitit apua on siitä todiste. Uskon, että lopulta sä löydät onnen ja sä todellakin ansaitset sen! Voimia <3
VastaaPoistaNiin, joskus ihmisen voimat vaan loppuu ja silloin luovuttaminen tuntuu helpoimmalta vaihtoehdolta vaikka oikeasti se on kaikkea muuta. Olen tässä nyt pari päivää yrittänyt miettiä mitä on tapahtunut ja olen tullut siihen tulokseen, että aikani ei ollut vielä :) En olisi soittanut jos olisi ollut minun vuoroni. Joten nyt vaan uudella sisulla eteenpäin. Kipu kasvattakoot nyt sitten :D
Poista