En saanut unta taaskaan tänä yönä. Olen ottanut unilääkkeet ja odotan nukkumattia saapuvaksi. Se vaan ei koskaan tahdo tulla luokseni. Se ei tule luokseni enää näillä lääkemäärillä. Tahtoisin ottaa paljon enemmänkin lääkkeitä vaikka otan jo nyt määrättyä enemmän. Tahtoisin vaipua hetkeksi vain tiedottomuuden tilaan.
Näin öisin valvoessa tulee mieleen aina tumman puhuvia ajatuksia. Ajatuksia omasta itsestään ja riittämättömyydestään. Usein eksyn myös muiden anorektikkojen blogeihin, sekä laihdutus sivuille. Etsin joka ikinen kerta ne tavat joilla saisin laihdutettua itseäni ja ne henkilöt jotka ovat siinä onnistuneet. Toisin kuin minä, itse olen epäonnistunut surkeasti tässä tavoitteessa.
Törmään usein näihin "Olen laihtunut viime punnituksesta 5 kiloa, mutta olenpa läski." Ne sattuvat ihan kamalan paljon. Itse olen laihtunut vuodessa 4 kiloa. VAIN neljä kiloa. Tuntuu, että jopa hoitajat pitävät sitä liian vähänä. Tuntuu kuin joutuisin selittelemään heille, että miksi olen epäonnistunut ja laihtunut vain niin vähän. Tahtoisin minä kyllä enemmän, mutta kun en vain ole. Aina jokin on pysäyttänyt laihtumisen. Aina olen siis epäonnistunut.
Kaikki oli helpompaa kun kukaan ei tiennyt. Silloin kukaan ei osannut katsella. Sain olla itse itseni herra. Nyt muut luulevat tietävänsä enemmän, tietävänsä mitä minä haluan. Todellisuudessa nämä tahtomiset saavat oloni vain joka kerta kurjemmaksi.
En ymmärrä miten muut kykenevät laihduttamaan niin paljon mitä he pystyvät. Kuinka paljon he huiputtavat? Minua vahditaan aivan koko ajan ja en saa edes yhtä ainutta ruokaa skipattua. Pitäisikö minun sanoa vain ei jolloin minulle suututaan? En minä osaa. Ehkei anoreksiani ääni ole tarpeeksi voimkas tähän. Ehkä minä olen vain pelkkä epäonnistunut kyhäelmä. Kenties vielä joku päivä ymmärrän sen ja luovun haaveistani olla taas pieni ja siro. Joten onnea siis muille jotka ovat siinä onnistuneet.
Nykyisin nämä tunteet tunkevat jo uniini jos saan nukutuksi. Viime yönä näin unta siitä, että olin iso, että olin todella iso. Olin luultavasti ylipainoinen ja täysin höllyvä ja löllyvä kaksoisleukani kanssa. En saa sitä kuvaa pois mielestäni ja se pinaa minua koko ajan. Mutta se on se mitä kohti olen menossa. Ehkä sen olisi pitänyt olla herätys itselleni, että lopettaisin tämän ahminnan ennen kuin olen se kaksoisleukainen rumilus.
Mieti oikeasti, haluatko laihduttaa. Itse olen sairastanut anoreksiaa 9 vuotta, siitä viimeiset neljä vuotta olen saanut pidettyä painoni normaalina kilpaurheilun=lihakset painaa avulla. Vaikka olen normaalipainoinen, olen todennäköisesti tuhonnut mahdollisuuteni saada enää ikinä lapsia. Sydän reistaa välillä vieläkin ja lämmitysjärjestelmästä ei ole tietoakaan, nukuin kesälläkin kolmella peitolla. Mieti näitä omalle kohdallesi, et halua samaa. Toivon tosiaan, että paranet.
VastaaPoistaNää on just näitä kommentteja mitä vieroksun... Toivon, että te MOLEMMAT parannutte. Turha toisen tulla sanoo, et mitä kaikkea ongelmaa anoreksia tuo, ihan kuin toinen ei jo tietäisi, ihan kuin kommentoija ei itse voisi pystyisi tai haluaisi parantua, mutta toiset voi. Kilpailua paremmuudesta, kilpailua siitä, että kuka on alempana... "Et halua samaa" siis mitä!! Luulen, että taitaa jo tietää ja on siellä samassa. Ärsyttävää tommonen vertailu tai itsensä laittaminen "kunnon" anorektikoksi ja muita vain varoittelee vaaroista. Sul on kuule itellä ihan samat eväät parantumiseen.
PoistaNo nyt ei ollut kovin kypsä vastaus... En tiedä mistä löysit kommentistani vertailua, mutta sanotaanko nyt näin että kun tiettyyn ikään pääsee, ei ole enää minkäänlaista tarvetta vertailla itseään muihin. Tarkoitukseni oli kärjekkäällä kommentillani herätellä kirjoittajaa, sillä hänellä on vielä niin nuori keho, että jos hän onnistuu kääntämään terveytensä parempaan suuntaan, keho pystyy vielä korjaamaan aiheutettuja vaurioita. Vanhempi keho ei valitettavasti aina enää onnistu korjaamaan esim. hormonitoimintaa. Itse ainakin toivon, että minulle olisi nuorempana hoettu näitä asioita.
PoistaJa toisekseen anoreksiahan voi "kroonistua", eli se ei koskaan varsinaisesti poistu kokonaan. Minun näkemykseni mukaan paraneminen tarkoittaa sairauden yhä parempaa tunnistamista ja kykyä taistella sairasta mieltä vastaan ja näin ollen "hyvien kausien" yhä pitempää kestoa ja "huonon syömisen kausien" jäämistä muutamaan viikkoon vuodessa. Tällaista paranemista tarkoitin ja toivoin ensimmäisessä kommentissa Aidallekin. Ja en tiedä mistä keksit, että pidän itseäni "kunnon anorektikkona"... Kerrottakoon että koska olen naiseksi hyvin pitkä ja minulla on paljon lihasta niin laihdun, jos syön 3000kcal/päivä, joudun siis syömään reilusti vielä yli tuon. Ei todellakaan vuoden anorektikko-palkinnon arvoinen suoritus, ja olen ylpeä siitä. Tsemppiä Aida, elämä on ihan mahtavaa kun pystyy syömään tarpeeksi. Toivottavasti vältät myös pitkäaikaisoireet, sinulla on siihen täysi mahdollisuus :)
PoistaHei!
PoistaVastaan teille kummallekkin nyt saman aikaisesti. Ymmärrän teidän kummankin pointit mitä yritätte sanoa. Toki joku voisi ottaa ensimmäisen anonyymin kommentin siten, että "voi kun hän on päässyt anoreksiassaan pidemmälle kuin minä". Anoreksiaanhan kuuluu suuren suuri vertailu toisia kohtaan vaikka se onkin välillä aivan typerää. Siispä joku voi ajatella, että kommentistasi tulisi kateelliseksi. Itse en sitä kuitenkaan niin ota. Tiedän, että tämä sairaus on petollinen ja tiedän, että se voi kroonistua. Nämä tilanteet ovat todella surullisia ja en tosiaan toivo sitä kohtaloa kenellekkään. Muutenkin faktahan on se, että oikeasti mitä pidempään tämän sairauden kanssa taistelee niin sitä suurempi todennäköisyys on saada itselleen pysyviä vaurioita. Itse olen onneksi havahtunut tilaani suhteellisen ajoissa ja vaurioni on vielä korjattavissa. Kaikki järki siis puhuu terveyden puolesta, mutta pakkaa sekoittaa tunne. Se saa ihmisen toimimaan typerästi kuten varmasti kaikki sairastavat / sairastaneet tietää.
Haluan kuitenkin toivottaa ensimmäiselle anolle myöskin tsemppiä. Peli ei ole koskaan menetetty! Vaikka on vaurioita joita ei koskaan voi korjata niin yhteen asiaan on aina mahdollisuus vaikuttaa. Siihen elääkö. Vaikka kuinka on kroonistunut niin tälle sairaudelle pitää pistää kampoihin eikä vain tuudittautua siihen, että mitään ei ole enää tehtävissä. Aina on jotain! :)