Mutta mitä helvetillä on tarjottavana minulle? Yllättäen vastaus on ruokaa. Kävin nimittäin eilen ravitsemusterapeutin luona. Luulin sen tulevan olemaan helppo tapaaminen, mutta kaikkea muuta. Sain vuodattaa sielä kyyneleen jos toisenkin. Sain valita sielä otanko vastaan elämän vai valitsenko sairastamisen. Kerroin haaveestani päästä 45 kiloon ja ravitsemusterapeutti ymmärsi kantani. Hän sanoi että saan itse tehdä päätöksen. Voin ottaa riskin, että jääkö painoni 45 kiloon vai humpsahtaako se taas 10 kiloa siitäkin alaspäin. Päätin valita elämän.
Tein eilen sopimuksen vanhempieni ja raten kanssa, että nyt syön viikon (tai ehkä 10 päivää) ateriasuunnitelman mukaan ja niin olen nyt tehnyt. Tähän liittyy kuitenkin myös lupaus muiden osalta: Jos olen hirveän tyytymätön itseeni syötyäni tämän ruokamäärän niin saan laihduttaa takaisin tähän missä olen nyt. Tiedän, että pystyn siihen. Se luo turvaa. Tuskin laihdutan, mutta muuten en olisi uskaltanut ryhtyä tähän. Nyt uudelleen kohtaamaan ruoka ja tutustumaan siihen! Ja en ala valehtelemaan, minua pelottaa ihan kamalan kamalan paljon !
Näin eilen myös eräitä ystäviäni osastolta. Oli mukava nähdä heitä, vaikka osa ei ollutkaan paikalla. Harmitti kyllä tietenkin, että he olivat yhä sielä, mutta näin sen parantumisen palon heidän silmistään. Uskon, että he oikeasti haluavat parantua ja päästä kotiin. Ei kukaan halua viettää kesää osastolla. Joten nyt rakkaat tsempatkaa ja antakaa mahdollisuus elämälle ! Näitte minut, minä hymyilin. Minä aidosti hymyilin. Ei se ruoka ole minuakaan tappanut, päin vastoin. Antakaa tekin mahdollisuus onnellisuudelle. Se pukee teitä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti