I regret everything I ate today

Anoreksia vetää mua perässään kuin pientä säälittävää koiran rakkia ja minä tyhmä seuraan kiltisti. Tänään on ollut erityisen vaikea päivä. Tai no kaikki alkoi eilen. Ensin katsoin dietit vaihtoon ohjelman -> ahdisti. Tämän jälkeen salkkarit -> kirpaisi tosi paljon kun osui niin lähelle omaa elämää tämä "case Iida" ja illalla vielä jonku ruotsalainen dokumentin anoreksiasta -> ahdistuksen huipentuma. "Minähän en sitten huomenna syö." En laittanut edes herätyskelloa soimaan aamuksi, että heräisin aamupalalle. En aikonut syödä sitä.

Heräsin sitten siinä yhdeksän aikoihin ja söin kuitenkin "aamupalani", mehukeittoa siis. Tämän jälkeen kittasin ja kittasin kahvia, sekä söin lounaaksi porkkanan. Hyvä jos olisi jäänyt tähän, mutta repsahdin sitten syömään riisipuuroakin ja siitä se alamäki sitten alkoikin. Päivälliskesi yritin kehitellä jotain mahdollisimman "piilokevyttä". Päädyin täytettyihin paprikoihin ja tältä ateriani sitten näytti :

Ahdistaa..Siinäkin oli liikaa. Miksi söin !! En osaa enää ajatella terveesti. Minä vain jumpaan, välttelen syömistä, repsahdan syömään kuitenkin, ahdistun, viiltelen, kittaan kahvia, syön taas ja menen nukkumaan. Tätäkö se onnellinen elämä sitten on? Ehkei.

Ai ateriasuunnitelmakin oli? Mikä se semmoinen on? En minä vaan tiedä. Mitään semmoista olekkaan. Ei ainakaan minun pienessä anorektisessa mailmassani. Koomisinta tässä kuitenkin on se, että eihän minusta enää ole anorektikoksi. En minä saa enää ikinä tiputettua painoani niin alas kuin se oli ja totta puhuakseni en edes halua. Haluan vain hetken aikaa tuntea sitä ylpeyttä kun paino on pudonnut. Haluan hallita elämääni, joka on niin pirstaleina muutenkin.

Ja nyt kun avautumisen makuun päästiin niin avaudutaan sitten. Jotenkin minusta nimittäin tuntuu, että olen hyvin yksin. En oikein tiedä miksi poikaystäväni jaksaa yhä katsoa minua ja tämä hänen kaverinsa (josta olen kertonut aikaisemminkin) välttelee minua, tuntuu että en kelpaa oikein kenellekkään ellen parane. Tämä saakin miettimään, että kenen takia yritän parantua. Ilmeisesti läheisteni takia. En halua tuottaa heille enää pettymystä. Se taitaa olla väärä lähtökohta tähän. Kaiken paranemishalun pitäisi lähteä minusta, eikä kenestäkään muusta.