Ensimäisen videon kohdalla tajusin, kuinka jumalattoman pieni olin ollut aikoinani. Oikeasti! Eihän minussa ollut muuta kuin luuta ja nahkaa. Ei se kauhean viehkeän näköistä ollut. Hyihyi, oikein oksettaa. Toisaalta anoreksiani taputteli minua olalle ja kehui kuinka hyvä olin ollut. Se oli tehnyt hänet onnelliseksi, mutta ei minua. Olin todellakin pelkkä ilmeetön kuori. En ihminen ensinkään. Pelottavaa nähdä itsensä sellaisena, ja mä luulin olleeni onnellinen silloin. Voi vittu sanon minä.
Toinenkin video oli kyllä aika järkyttävä. Olin ihan kömpelö tämän uuden kehoni kanssa, joka omiin silmiini näyttäytyy yhä kamalan isona. Olin kasvanut varmasti puolella. Nyt anoreksiani perui äskeiset kehunsa ja lyttäsi minut ihan maahan. " Olet pelkkä säälittävä luuseri ! Tuoko on muka sinun mielestäsi nyt onnellisuutta, hah! " Suunnittelimme fysioterapeuttini kanssa minulle myös liikuntasuunnitelman. Siihen sisältyy 30 min kävelyä (hyötyliikuntakin lasketaan) päivässä, kerran viikossa potkunyrkkeily ja kerran viikossa salilla käyminen. Tuo kuulostaa mielestäni niin hauskalta ja en malta odottaa, että pääsen toteuttamaan suunnitelmaani!
Sain myös suosituksen nimetä anoreksiamörköni (mieluusti jollain ällöllä miehen nimellä). En tiedä ällöydestä, enkä miehyydestä mutta melkein heti tuli mieleen nimi Håkan. Miettimisen jälkeen se ei ollutkaan tarpeeksi osuva, uudeksi nimeksi tulikin siis Linnea. Pieni kiukkuinen tyttö. On siis olemassa minä ja Linnea. Minun pitää alkaa eroittelemaan kumman ääni saa minut tekemään mitäkin. Haluan lähteä lenkille kuluttamaan kaloreita. Kumpi siis puhuukaan? Ovatko nämä Linnean sanoja vaiko minun? Olen antanut Linnean ohjailla elämääni pitkään, mutta arvaapas mitä, mä vannon että murhaan sinut vielä joskus. Varaudu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti