Pretty pretty little swan

On hetkiä kun huomaan anoreksiani putkahtelevan yhä vahvasti pintaan. Sellaisia koin tänään kaksi. Ensimäinen tapahtui kun katsoimme elokuvan "Black Swan". Kaunis elokuva, mutta myönnän katsoneeni niitä laihoja kroppia ihaillen. Minustakin voisi tulla noin laiha, minustakin voisi tulla kaunis. Toisaalta olen ollut jo suhteellisen alhaisessa painossa ja en todellakaan kaunis. Olin silti saavuttanut jotakin ja se tuntui hyvin huumaavalta. Olin saavuttanut alhaisen painon, olin saanut itsekuria. Olin ylpeä.

Iltapala-aika. Hedelmä pitäisi valita. Haluan mehua. Päätän ottaa mehua. Huomaan 10 kalorin mehukeiton. Otan sitä. Olin iloinen, hyvin iloinen. Olinko ylpeä itsestäni? En. Jälkeenpäin harmitti, että annoin kiusaukselle vallan silmääkään räpäyttämättä tai miettimättä. Linnea taputteli olkapäälle ja kehui kuinka hyvä olin ollut. "Hyvä tyttö. Kerrankin kuuntelet minua. Vannon, että olen sinun onnesi. Paremman elämän avain. Kuuntele vain ääntäni. Kuuntele suloisaa kuiskutteluani. Olen viisaampi kuin sinä."

Olisin täysin valmis luovuttamaan tähän paikkaan. Ei enää iloisuutta tai paranemismyönteisyyttä. Haluan vain haudata tunteeni. Haluan haudata tunteen siitä kuinka haluan lasta tai kuinka haluan jättää poikaystäväni vaikka rakastan häntä tai kuinka olen huolissani hänestä samalla kun haikailen muiden miesten perään (tarkalleen ottaen nyt vain yhden miehen, hänen ystävänsä). En ymmärrä miksi jatkan tätä prosessia yhä. En kylläkään tiedä olisiko minusta enää anorektikoksi.. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.